Mik­ko Pi­si­lä

Raa­ma­tus­sa on usei­ta ke­ho­tuk­sia ru­koil­la lak­kaa­mat­ta, hel­lit­tä­mät­tä ja joka het­ki (Room. 12:12, Ef. 6:18, Kol. 4:2, 1. Tess. 5:17). Olen­ko muis­ta­nut ru­koil­la, voi it­sel­tään ky­syä. Joku voi myös ver­tail­la: Ovat­ko muut us­ko­vai­set ah­ke­ram­pia ru­koi­li­joi­ta? Löy­tyi­si­kö muis­ta hen­gel­li­syyk­sis­tä ja us­kon­nois­ta vilk­kaam­paa ru­kou­se­lä­mää?

Jee­sus opet­ti: ”Ru­koil­les­san­ne äl­kää ho­ke­ko tyh­jää niin kuin pa­ka­nat, jot­ka ku­vit­te­le­vat tu­le­van­sa kuul­luik­si, kun vain la­te­le­vat sa­no­ja” (Matt. 6:7). Ru­kous­ta ei voi mi­ta­ta in­hi­mil­li­sil­lä mit­ta­reil­la tai ym­mär­ryk­sel­lä, vaan se on Ju­ma­lan lap­sen sa­lat­tua yh­teyt­tä tai­vaal­li­seen Isään: ”Kun sinä ru­koi­let, mene si­säl­le huo­nee­see­si, sul­je ovi ja ru­koi­le sit­ten isää­si, joka on sa­las­sa. Isä­si, joka nä­kee myös sen, mikä on sa­las­sa, pal­kit­see si­nut.” (Matt. 6:6.)

Jee­sus ke­hot­ti omi­aan ko­ko­a­maan aar­tei­ta tai­vaa­seen, mis­sä koi, ruos­te ja var­kaat ei­vät tee tu­ho­jaan. ”Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on sy­dä­me­si” (Matt. 6:21). Kun aar­re on tai­vaas­sa ja sy­dän as­ka­roi Ju­ma­lan huo­neen asi­ois­sa, saat­taa ih­mi­nen eh­kä huo­maa­mat­taan­kin elää ru­kouk­ses­sa. Mo­nes­ti miel­tä täyt­tä­vät myös maal­li­set asi­at, mut­ta us­ko muis­tut­taa asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tyk­ses­tä ja an­taa elä­mäl­le järk­ky­mät­tö­män poh­jan (Matt. 6:25–34).

On myös ai­ko­ja, jol­loin ru­kouk­sen savu nou­see pak­su­na koh­ti tai­vas­ta. Eten­kin elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa voi tur­vau­tua tai­vaal­li­seen Isään ru­kouk­sen kaut­ta, ja sii­hen Raa­mat­tu myös opet­taa. Yk­si näis­tä ope­tuk­sis­ta on Jee­suk­sen ver­taus les­kes­tä ja tuo­ma­ris­ta: ”Erääs­sä kau­pun­gis­sa oli tuo­ma­ri, joka ei pe­län­nyt Ju­ma­laa ei­kä pii­tan­nut ih­mi­sis­tä. Sa­mas­sa kau­pun­gis­sa eli myös les­ki­vai­mo, joka ta­van ta­kaa tuli tuo­ma­rin luo pyy­tä­mään: ”Rat­kai­se jo asi­a­ni, tuo­mit­se rii­ta­puo­le­ni.” Pit­kään ai­kaan tuo­ma­ri ei suos­tu­nut. Sit­ten hän kui­ten­kin ajat­te­li: ”Kau­ka­na sii­tä, et­tä pel­käi­sin Ju­ma­laa tai piit­tai­sin ih­mi­sis­tä, mut­ta täs­tä les­kes­tä on mi­nul­le vai­vaa. Minä au­tan hän­tä saa­maan oi­keu­den, muu­ten hän en­nen pit­kää re­pii mi­nul­ta sil­mät pääs­tä.” Her­ra sa­noi: ”Huo­mat­kaa: noin ajat­te­li vää­rä­mie­li­nen tuo­ma­ri. Tot­ta­han Ju­ma­la hank­kii oi­keu­den va­li­tuil­leen, jot­ka päi­vin ja öin huu­ta­vat hän­tä avuk­si. Hän­kö vii­vyt­täi­si apu­aan?” (Luuk. 18:2–7.)

Van­hurs­kaan ru­kous on voi­mal­li­nen ja saa pal­jon ai­kaan, ku­ten apos­to­li Jaa­kob opet­taa (Jaak. 5:16). Ju­ma­lan lap­sel­le ru­kous ei kui­ten­kaan ole suo­ri­tus tai vel­vol­li­suus, vaan lah­ja. Ke­ho­tuk­set ru­koil­la aut­ta­vat muis­ta­maan nii­tä lah­jo­ja, jot­ka Ju­ma­la on lap­sil­leen an­ta­nut ja lu­van­nut. Ju­ma­lan lah­jois­ta suu­rin on so­vi­tuk­sen ja ylös­nou­se­muk­sen evan­ke­liu­mi, joka an­taa ikui­sen rau­han ja va­pau­den.

Apos­to­li kir­joit­taa tes­sa­lo­ni­ka­lai­sil­le: ”Iloit­kaa ai­na. Ru­koil­kaa lak­kaa­mat­ta. Kiit­tä­kää kai­kes­ta. Tätä Ju­ma­la tah­too teil­tä, Kris­tuk­sen Jee­suk­sen omil­ta. Äl­kää sam­mut­ta­ko hen­keä. Äl­kää vä­hek­sy­kö pro­fe­toi­mi­sen lah­jaa. Ko­e­tel­kaa kaik­kea ja pi­tä­kää se mikä on hy­vää. Py­sy­kää eros­sa kai­kes­ta pa­has­ta. It­se rau­han Ju­ma­la py­hit­tä­köön tei­dät ko­ko­naan ja var­jel­koon koko ole­muk­sen­ne, tei­dän hen­ken­ne, sie­lun­ne ja ruu­miin­ne, niin et­tä olet­te nuh­teet­to­mat Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tul­les­sa. Hän, joka tei­tä kut­suu, on us­kol­li­nen ja pi­tää lu­pauk­sen­sa.” (1. Tess. 5:16–24.)