Mika Mu­ta­nen

Ke­säl­lä 2018 pois­nuk­ku­neen vai­mo­ni hau­ta­ki­veen on kir­joi­tet­tu sa­nat ”Hyvä on Her­ra”. Tämä vai­mo­ni lem­pi­vir­si on täyn­nä tai­vaal­lis­ta kii­tos­ta, ja se oli mu­ka­na yh­tei­ses­sä elä­mäs­säm­me avi­o­liit­toon vih­ki­mi­ses­tä vii­mei­seen päi­vään as­ti.

Ki­ven löy­tä­mi­seen liit­tyy muis­to, joka jäi sy­väs­ti mie­lee­ni. Olin har­mis­sa­ni, kun en ol­lut löy­tä­nyt hau­ta­ki­veä en­nen tal­vea. Seu­ra­kun­nan lait­ta­ma pui­nen ris­ti peit­tyi Kai­nuun lu­mi­vai­pan al­le. Koim­me kui­ten­kin las­ten kans­sa voi­mak­kaas­ti, et­tä äi­ti ei ol­lut hau­das­sa: hän oli nous­sut tai­vaa­seen kuin ke­sä­per­ho­nen ja vain tyh­jä ko­te­lo­kop­pa oli jää­nyt kyl­mään maa­han.

It­se­kin vai­ke­an sai­rau­den hei­ken­tä­mä­nä läh­din hei­nä­kuus­sa 2019 kä­ve­lyl­le lä­hi­vaa­ran rin­teil­le, jos­sa tie­sin löy­ty­vän hau­ta­ki­vek­si so­pi­via lius­ke­ki­viä. Oli py­hä­päi­vä, ja kuun­te­lin Reis­jär­ven opis­to­seu­ro­jen ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. Kat­se­lin ki­veä, jol­lai­sen olin etu­kä­teen mie­les­sä­ni näh­nyt. Seu­ra­kan­sa al­koi lau­laa kii­tos­virt­tä 324, Hyvä on Her­ra. Sii­nä sa­mal­la sil­mä­ni nä­ki­vät sen: kau­niin tum­man ki­ven, jon­ka ala­reu­nas­ta ko­ho­si hoh­ta­va kvart­si­juo­va. Ko­ke­mus oli voi­ma­kas, sil­lä vir­ren sa­no­ma toi läm­pi­mäs­ti mie­lee­ni rak­kaan vai­mo­ni:

“Hän luo­duil­len­sa, tar­peet ai­na tuot­taa, elä­vät kaik­ki syöt­tää hän ja juot­taa, kaar­neen­kin poi­ka hoi­vaa­jaan­sa luot­taa. Kiit­tä­kää Her­raa!”

Tun­te­mat­to­mak­si jää­nyt vir­ren kir­joit­ta­ja lie­nee tun­te­nut psal­min 107; ”Kiit­tä­kää Her­raa! Hän on hyvä, iä­ti kes­tää hä­nen ar­mon­sa.” Sii­nä ker­ro­taan me­ren­kul­ki­jois­ta, jot­ka nou­si­vat lai­voi­hin ja hank­ki­vat elan­ton­sa me­rien ula­poil­ta – ai­van ku­ten vai­mo­ni esi-isät, jot­ka sou­ti­vat ve­neil­lään ter­vaa Kai­nuun me­ren yli Ou­luun.

Psal­mi ker­too pe­lot­ta­vas­ta ti­lan­tees­ta, kun Her­ra käs­ki ra­ju­myrs­kyn nous­ta. Lai­va heit­te­leh­ti myrs­kys­sä, se nou­si kor­keuk­siin ja vai­pui taas sy­vyyk­siin. Mies­ten roh­keus mur­tui. Me­ri­mies­ten tai­dois­ta ei enää ol­lut apua, ja he huu­si­vat hä­dis­sään Her­raa. Ih­me ta­pah­tui, myrs­ky tyyn­tyi ja lai­va pää­si kai­vat­tuun sa­ta­maan: “Kiit­tä­kööt he Her­raa hä­nen hy­vyy­des­tään, ylis­tä­kööt ih­meel­li­siä te­ko­ja, jot­ka hän on ih­mi­sil­le teh­nyt” (Ps. 107:31).

Myös vir­si Hyvä on Her­ra on täyn­nä kii­tos­ta, mut­ta sen taus­tal­la on saat­ta­nut ol­la ras­kai­ta ko­et­te­le­muk­sia, jol­loin myrs­ky­pil­vet vyö­ry­vät ja aal­lot lyö­vät ve­nee­seen. Tun­tuu kuin Jee­sus nuk­kui­si. Us­kon tuo­ma tur­va ja voi­ma ovat ka­don­neet, ja ru­kous on muut­tu­nut huu­dok­si: Her­ra au­ta, me hu­kum­me! Näin koin it­se­kin jää­ty­ä­ni yk­sin lap­si­jou­kon kans­sa elä­män myrs­kyi­sel­le me­rel­le. Mut­ta kun suru oli suu­rin, Jee­sus ot­ti kä­des­tä­ni kiin­ni ja ky­syi mi­nul­ta ku­ten Pie­ta­ril­ta: ”’Olen­ko minä si­nul­le ra­kas?’, ja hän vas­ta­si: ‘Her­ra, sinä tie­dät kai­ken. Sinä tie­dät, et­tä olet mi­nul­le ra­kas.’” (Joh. 21:17.)

Olet­ko si­nä­kin elä­nyt toi­vot­to­muu­des­sa, jol­loin epäi­lyk­set ah­dis­ta­vat ja vene heit­te­leh­tii myrs­kys­sä? Vaik­ka tun­tui­si, et­tä ru­kouk­set kui­vu­vat ja si­nut on unoh­det­tu, Jee­sus on sil­ti mat­kas­sa. Hän huo­leh­tii meis­tä kuin kaar­neen po­jis­ta ja an­taa vet­tä pou­dan polt­ta­mil­le pel­loil­le. Ju­ma­lan sa­lat­tu­ja tei­tä em­me ai­na ym­mär­rä, mut­ta ker­ran ian­kaik­ki­suu­den ran­nal­la voim­me rie­mui­ta vir­ren sa­noin: ”Kiit­tä­kää Her­raa, kiit­tä­kää Her­raa!”