Ar­to Töl­li

Kes­ki­päi­vän au­rin­ko pais­toi kuu­mim­mil­laan. Ab­ra­ham is­tui telt­tan­sa ovel­la Mam­ren tam­mis­tos­sa. Sil­loin hän näki yl­lät­tä­en kol­men mie­hen lä­hes­ty­vän hei­dän ko­ti­aan. Ab­ra­ham ja Saa­ra ot­ti­vat yl­lä­tys­vie­raat iloi­ten vas­taan ja pal­ve­li­vat hei­tä. Us­ko­vai­sen ko­din ar­keen syn­tyi ilo ja rie­mu. Ab­ra­ham ja Saa­ra pal­ve­li­vat ko­dis­saan tai­vaan vie­rai­ta – tie­tä­mät­tään.

Le­vät­ty­ään ja vir­kis­täy­dyt­ty­ään mie­het jat­koi­vat mat­kaa koh­ti So­do­man kau­pun­kia. Ab­ra­ham läh­ti saat­ta­maan mie­hiä, ja sil­loin Ju­ma­la päät­ti ker­toa Ab­ra­ha­mil­le suun­ni­tel­mas­taan. Ju­ma­la ajat­te­li: ”Mik­si sa­lai­sin Ab­ra­ha­mil­ta, mitä ai­on teh­dä? Mi­nä­hän olen va­lin­nut hä­net, et­tä hän käs­ki­si poi­ki­aan ja jäl­keen tu­le­vaa su­ku­aan py­sy­mään Her­ran tiel­lä ja nou­dat­ta­maan oi­keut­ta ja van­hurs­kaut­ta, jot­ta minä voi­sin täyt­tää sen lu­pauk­sen, jon­ka olen Ab­ra­ha­mil­le an­ta­nut.” (1. Moos. 18:17, 19.)

Ab­ra­ham jou­tui kuu­le­maan Ju­ma­lan suun­ni­tel­man, joka ker­too hur­jan ja oi­ke­as­taan pe­lot­ta­van ku­vauk­sen So­do­man ja Go­mor­ran tu­hou­tu­mi­ses­ta. En­nen kau­pun­kien tu­hou­tu­mis­ta Ab­ra­ham kävi kes­kus­te­lua Her­ran kans­sa. Häm­men­ty­nee­nä ja ar­ka­na hän ky­se­li: ”Ai­ot­ko sinä tu­ho­ta van­hurs­kaan yh­des­sä ju­ma­lat­to­man kans­sa?” (1. Moos. 18:23.) Lo­pul­ta tuol­ta kau­pun­gis­ta pe­las­tui­vat vain Loot ja hä­nen kak­si ty­tär­tään.

Vaik­ka ker­to­mus on pe­lot­ta­va, sa­mal­la se osoit­taa, et­tä Ju­ma­la on oi­ke­a­mie­li­nen ja ar­mah­ta­vai­nen. Hän pe­las­ti tuol­ta jo­kai­sen, joka sy­dä­mes­sään us­koi Ju­ma­laan, ei­kä ol­lut hy­län­nyt hän­tä. Ker­to­mus myös vah­vas­ti muis­tut­taa sii­tä, et­tä jo­kai­sen kan­nat­taa ol­la Ju­ma­lan kut­sul­le kuu­li­ai­nen.

Tu­tus­sa vir­res­sä ih­met­te­lem­me, mik­si niin moni hyl­kää tai­vaan val­ta­kun­nan (VK 413). Sa­mas­sa vir­res­sä ih­mis­tä va­roi­te­taan kut­sun hyl­kää­mi­sen seu­rauk­sis­ta. Vir­si päät­tyy pyyn­töön ja ru­kouk­seen, et­tä Ju­ma­la avai­si ym­mär­ryk­sen kut­sul­le ja te­ki­si mei­dät tai­vas­kel­poi­sik­si en­nen kuin on lii­an myö­häis­tä. Vir­si on vah­va muis­tu­tus sii­tä, et­tä vie­lä on mah­dol­lis­ta löy­tää ar­mah­ta­va Ju­ma­la.

Mis­tä voi löy­tää ar­mol­li­sen Ju­ma­lan? Jee­sus an­toi omil­le ope­tus­lap­sil­leen teh­tä­vän ju­lis­taa syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta kai­kil­le ih­mi­sil­le. Hän myös lu­pa­si, et­tä hän it­se on omien­sa kes­kel­lä joka päi­vä maa­il­man lop­puun as­ti. Sik­si ar­mol­li­nen Ju­ma­la löy­tyy Ju­ma­lan las­ten kes­kel­tä. Kris­tuk­sen omien teh­tä­vä­nä on Py­hän Hen­gen val­tuu­del­la ja voi­mal­la saar­na­ta pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta kai­kil­le ih­mi­sil­le. Sen us­ko­ja pää­see Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si naut­ti­maan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa. Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus ai­ka­naan ke­hot­ti: ”Pyy­tä­kää, niin teil­le an­ne­taan. Et­si­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan.” (Matt. 7:7.)

Ju­ma­lan suur­ta rak­kaut­ta on se, et­tä vie­lä on et­si­kon ai­ka. Tai­vaan Isä tie­tää, mis­sä on vas­taa­not­ta­vai­sia sy­dä­miä, ja kut­suu ek­sy­nei­tä val­ta­kun­taan­sa. Ju­ma­lan evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma va­paut­taa ih­mi­sen syn­nin or­juu­des­ta ja siir­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, joka on ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta. Ju­ma­la, tai­vaal­li­nen Isäm­me tah­too ai­na roh­kais­ta us­ko­maan syn­nit an­teek­si. Us­kon vas­taa­not­ta­mi­nen ja säi­lyt­tä­mi­nen ei­vät vaa­di ih­mi­sel­tä min­kään­lai­sia te­ko­ja tai an­si­oi­ta. Elä­vä us­ko on mah­dol­lis­ta kai­kil­le, mei­dän tar­vit­see vain us­koa.