Mais­te­ri Jani Ala­ta­lo väit­te­li toh­to­rik­si muu­ta­ma viik­ko sit­ten van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­den jul­ki­suus­ku­vas­ta Suo­mes­sa 1961­–1985. Jos poi­mii vain väi­tös­kir­jan ot­si­koi­ta lu­ke­mat­ta it­se teks­tiä, saat­taa saa­da hie­man omi­tui­sen ku­van koko te­ok­ses­ta:

”Su­vi­seu­rat ja Ra­nu­an pyl­väs­py­hi­mys”

”Tais­te­lu pe­su­ko­net­ta vas­taan”

”Kult­tuu­ri­vi­ha­mie­li­nen he­rä­tys­lii­ke”

”On­ko kes­kus­ta­puo­lue ai­noa oi­kea puo­lue”

”SRK:n pi­me­ät raha-asi­at ja kie­rou­tu­neet su­ku­puo­li­suh­teet”

Olin väi­tös­ti­lai­suu­des­sa. Luin väi­tös­kir­jan. Raf­laa­vien ot­si­koi­den al­le si­säl­tyy do­ku­men­toi­tua asi­aa. Väit­te­li­jä pyr­kii työs­sään ar­vi­oi­maan van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten jul­ki­suus­ku­vaa eli sitä, mil­lai­sen ku­van ni­me­no­maan moni liik­keen ul­ko­puo­li­nen oli sii­tä saa­nut. Täs­tä ker­too sil­loi­nen me­dia. Kuva ul­koa on pai­koin eri­lai­nen kuin kuva si­säl­tä.

Kun les­ta­di­o­lai­set he­rä­tyk­set le­vi­si­vät Hau­ki­pu­taal­le ja Pu­das­jär­vel­le 1800-lu­vun puo­len­vä­lin jäl­keen, sil­loi­sen me­di­an, sa­no­ma­leh­ti Poh­jois- Suo­men toi­mit­ta­ja mat­kus­ti var­ta vas­ten Hau­ki­pu­taan kirk­koon. Siel­lä saar­na­si Vik­tor Alf­red Virk­ku­la. Sil­loi­sel­le leh­den­lu­ki­jal­le ar­tik­ke­li an­toi les­ta­di­o­lai­suu­des­ta täl­lai­sen ku­van: ”En­sin oli kir­kon­me­not kuni ai­na­ki, mut­ta kes­ki­saar­nan ai­ka­na al­koi kuu­lua ´u-uu-uuu´, joka vä­hän ajan pääs­tä kiih­tyi sel­lai­sek­si uli­nak­si ja ul­vo­mi­sek­si, et­tä oli jo­ten­sa­kin vai­kea kuul­la sa­naa­kaan pa­pin saar­nas­ta.”

Kun Virk­ku­la oli siir­ty­mäs­sä Hau­ki­pu­taal­ta pa­pin teh­tä­vis­tä muu­al­le, hän piti läh­tö­saar­nan sa­mai­ses­sa kir­kos­sa. Poh­jois-Suo­men toi­mit­ta­ja kom­men­toi: ”Kyl­lä oli san­gen sur­ke­aa näh­dä ja kuul­la sinä py­hä­nä, kos­ka en­ti­nen vä­li­ai­kai­nen saar­naa­jam­me piti läh­tö­saar­nan: se oli niin elä­mää ja me­lua hih­hu­lien puo­lel­ta, et­tä ajat­te­le­va ih­mi­nen ei viit­si­nyt kuun­nel­la vaan oli pa­ko­tet­tu läh­te­mään pois kir­kos­ta. Pa­pin saar­naa ei voi­nut kuul­la ol­len­kaan; mikä huu­si, mikä voi­vot­ti, mikä ta­put­ta­en kä­si­ään hyp­pä­si kir­kon pen­kis­sä.” Täl­lä­kin teks­til­lä luo­tiin ku­vaa les­ta­di­o­lai­suu­des­ta. Us­kon, et­tä ul­ko­puo­li­nen koki lii­ku­tuk­set toi­sin kuin les­ta­di­o­lai­nen.

80-lu­vul­la alet­tiin kris­til­li­syy­des­säm­me pu­hua avoi­mes­ta tie­dot­ta­mi­ses­ta. Olin mu­ka­na mo­nis­sa su­vi­seu­ro­jen tie­do­tus­ti­lai­suuk­sis­sa, jot­ka oli­vat useim­mi­ten asi­al­li­sia ja ra­ken­ta­via. Erään­lai­sik­si mo­toik­si muo­dos­tui kak­si pe­ri­aa­tet­ta: Kris­til­li­syy­des­tä ja oma­koh­tai­ses­ta us­kos­ta tule ker­toa ky­sy­jäl­le avoi­mes­ti ja reh­dis­ti, kai­kes­ta saa pu­hua pait­si ei an­teek­si­an­ne­tuis­ta syn­neis­tä. Ja toi­sek­si, et­tä jo­kai­nen kris­tit­ty omal­la elä­mäl­lään ker­too us­kos­taan. Jos ei jo­tain asi­aa tie­dä, on lupa tun­nus­taa tie­tä­mät­tö­myy­ten­sä. On tär­ke­ää ol­la ai­to, oma it­sen­sä.

Mi­nus­ta Pie­ta­ri an­toi jo kau­an sit­ten kir­jees­sään vies­tin­tä­oh­jeen ta­val­li­sil­le ri­vik­ris­ti­tyil­le: ”Py­hit­tä­kää Her­ra Kris­tus sy­dä­mes­sän­ne ja ol­kaa ai­na val­miit an­ta­maan vas­taus jo­kai­sel­le, joka ky­syy, mi­hin tei­dän toi­von­ne pe­rus­tuu. Mut­ta vas­tat­kaa sä­vyi­säs­ti ja kun­ni­oit­ta­vas­ti ja säi­lyt­tä­kää oma­tun­ton­ne puh­taa­na." (1. Piet. 3:15­–16.)