Ylen lä­het­tä­mäs­sä uu­des­sa uu­tis- ja ajan­koh­tai­soh­jel­ma Ki­os­kis­sa kes­kus­tel­tiin täl­lä vii­kol­la asun­not­to­mis­ta suo­ma­lai­sis­ta. Nuo­ria asun­not­to­mia on täl­lä het­kel­lä 7 500.

Siis 7 500 ih­mis­tä, joil­la ei ole kat­toa pään pääl­lä. Voi­ko se ol­la tot­ta?

Oh­jel­mas­sa oli mu­ka­na Raa­kel, joka sy­ven­tyi asun­not­to­man elä­mään ole­mal­la 24 tun­tia asun­not­to­man Mis­kan seu­ras­sa. He kul­ki­vat koko yön Hel­sin­gis­sä pai­kas­ta toi­seen. Kun pi­ka­ruo­ka­paik­ka meni kiin­ni, he siir­tyi­vät seu­raa­vaan läm­pi­mään ti­laan, ot­ti­vat sel­vää, mis­sä on vet­tä ja ves­sa. Mis­ka tie­si neu­voa Raa­ke­lia, sil­lä Mis­ka oli ol­lut ko­dit­to­ma­na nel­jä kuu­kaut­ta.

Nuk­ku­ma­si­jaa oli vai­kea löy­tää. Yh­tään avo­nais­ta ros­ka­laa­tik­koa ei löy­ty­nyt, kai­kis­sa oli luk­ko. Ja jos oli­si löy­ty­nyt, pa­pe­ri­ros­kis on ai­ka kyl­mä huo­ne. Hel­sin­gis­sä­kin oli tuol­loin pak­kas­ta tois­ta­kym­men­tä as­tet­ta.

Maa­il­mas­sa on mil­joo­nia lap­sia, jot­ka viet­tä­vät ai­kaan­sa ka­dul­la, tun­ne­leis­sa ja vie­mä­reis­sä. He ker­jää­vät ja va­ras­ta­vat ruo­kan­sa, tap­pe­le­vat re­vii­ris­tä, pel­kää­vät rot­tia, pa­hoin­pi­te­li­jöi­tä ja hy­väk­si­käyt­tä­jiä ja kuo­le­vat kyl­mään ja näl­kään. Ajat­te­len, et­tä me tääl­lä hy­vin­voin­ti-Suo­mes­sa em­me ta­jua, kuin­ka epä­ta­sai­ses­ti hy­vin­voin­ti on maa­il­mas­sa ja­kaan­tu­nut. Tai hy­vin­voin­tia ei kai­kil­la ole ole­mas­sa­kaan, on vain pa­hoin­voin­tia.

Meil­lä on pal­jon aut­ta­mi­sor­ga­ni­saa­ti­oi­ta. Us­kon, et­tä ne Hel­sin­gin seu­ra­kun­tien ih­mi­set, jot­ka kat­soi­vat oh­jel­man, al­koi­vat heti re­a­goi­da. Kes­kus­te­lus­sa ei mai­nit­tu kir­kon di­a­ko­ni­a­työ­tä, mut­ta asun­to­mi­nis­te­ri kyl­lä pu­hui laa­ja-alai­ses­ti kai­kis­ta toi­mi­jois­ta.

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sis­sä ja SRK:ssa toi­mii per­he- ja di­a­ko­ni­aor­ga­ni­saa­tio, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on vah­vis­taa ko­tien ja per­hei­den hy­vin­voin­tia. On muis­tet­ta­va, et­tä or­ga­ni­saa­ti­ot si­nän­sä ei­vät pal­ve­le ei­vät­kä au­ta. Pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa käy ku­ten mo­nes­ti eri elä­mä­na­lu­eil­la, et­tä it­se asia unoh­tuu, eli ku­lu­neen sa­non­nan mu­kaan ”lap­si jou­tuu huk­kaan pe­su­ve­den mu­ka­na”.

Jee­suk­sen an­ta­ma di­a­ko­ni­a­työn mal­li on käy­tän­nön­lä­hei­nen ja ai­na toi­mi­va. ”Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne.” Mart­ti Lut­her opet­ti, et­tä us­ko ei jätä kris­tit­tyä toi­met­to­mak­si. Hän sa­noi, et­tä kris­tit­ty on ”pe­las­tet­tu pal­ve­le­maan”.

Kirk­ko on val­ta­va or­ga­ni­saa­tio. Mie­lee­ni nou­si kuva seu­ra­kun­tien hui­ke­as­ta kiin­teis­tö­mas­sas­ta, jon­ka läm­mi­tys­ku­lu­jen kans­sa ol­laan päi­vil­lä. Kirk­ko­ja ei voi jät­tää kyl­mil­leen, sil­lä ar­vok­kaat esi­neet ja tau­lut ja urut pi­laan­tui­si­vat. Hur­ja ja kär­jis­tet­ty ku­va­ni vaih­tuu toi­seen: ih­mi­nen et­sii nä­lis­sään ja kyl­mis­sään yö­si­jaa ja uu­puu kiin­ni ole­van kir­kon oven ul­ko­puo­lel­le. Ei­vät­hän lop­puun as­ti hi­o­tut or­ga­ni­saa­ti­ot es­tä it­se asi­aa?

Oh­jel­man juon­ta­ja kiin­nit­ti huo­mi­o­ta sii­hen, et­tä pal­jon pu­hu­taan, kuin­ka pi­tää suun­ni­tel­la, pi­tää huo­ma­ta ja pi­täi­si teh­dä, mut­ta kuka to­del­la te­kee?

Ku­kaan oh­jel­mas­sa mu­ka­na ole­vis­ta ei sa­no­nut kyy­ne­lei­tään pyyh­ki­väl­le Mis­kal­le: ”Tule meil­le en­si yök­si. Meil­lä on ti­laa yh­del­le ko­dit­to­mal­le.” On­nek­si oh­jel­man jäl­keen toi­mi­tuk­seen tul­vi avu­nan­to­jen vyö­ry ja Mis­ka sai heti vä­li­ai­kai­sen asun­non! Tämä tun­tui roh­kai­se­val­ta. Ih­mi­sil­lä on pal­jon di­a­ko­ni­an miel­tä ja hen­keä.