Täs­tä sa­mas­ta ai­hees­ta kir­joi­tin Päi­vä­mie­heen ko­lum­nin seit­se­män­tois­ta vuot­ta sit­ten. Su­vi­seu­rat oli­vat Ro­va­nie­mel­lä, Rau­ti­o­saa­res­sa. En lii­oin eh­ti­nyt kuun­nel­la yh­tään pu­het­ta, sil­lä olin su­vi­seu­rois­sa töis­sä – val­mis­tau­tu­mas­sa seu­raa­van ke­sän seu­roi­hin, jot­ka pi­det­tiin ko­ti­pi­tä­jäs­sä­ni Pu­das­jär­vel­lä. Ja nämä Pu­das­jär­ven su­vi­seu­rat oli­vat vuon­na 1998, ja vii­me ke­sä­nä­hän oli­vat seu­rat sa­mas­sa pai­kas­sa, len­to­ken­täl­lä.

Seu­ro­jen kuun­te­lu­mah­dol­li­suus on muut­tu­nut ra­di­kaa­lis­ti sit­ten Rau­ti­o­saa­ren päi­vien. Nyt voi kuun­nel­la ne­tin vä­li­tyk­sel­lä seu­ro­ja ja Ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta koko ajan vaik­ka maa­pal­lon toi­sel­la puo­lel­la. Mo­net sa­no­vat, et­tä oi­ke­as­taan ko­to­na kuun­te­lee ja kuu­lee pa­rem­min kuin seu­ra­pai­kal­la. Tun­nen ys­tä­viä, jot­ka is­tu­vat ja kuun­te­le­vat, pi­tä­vät kah­vi- ja ruo­ka­tau­ot ja taas kuun­te­le­vat.

Muis­tan nii­tä mat­ka­ys­tä­viä, jot­ka ei­vät voi kos­kaan tul­la fyy­si­ses­ti täl­lai­siin isoi­hin seu­roi­hin. Mo­nen elä­män­pii­ri on sai­raa­lan huo­ne ja vuo­de, jos­sa täy­tyy maa­ta lii­kun­ta­ky­vyt­tö­mä­nä. On mo­nia al­ler­gi­oi­ta, jot­ka es­tä­vät seu­ra­ken­täl­le tu­lon. Ja on ih­mi­siä, joil­le suu­ri ih­mis­mas­sa ai­heut­taa niin suu­ren ah­dis­tuk­sen, et­tä ei pys­ty ole­maan su­vi­seu­rois­sa.

Su­vi­seu­rois­ta pois jää­nyt voi tun­tea it­sen­sä va­jaak­si ja ulos­mi­ta­tuk­si, kun seu­rois­ta ja seu­ra­jär­jes­te­lyis­tä pu­hu­taan pal­jon. Kai­kis­sa niis­sä su­vi­seu­ra­jär­jes­te­lyis­sä, jois­sa olen saa­nut ol­la mu­ka­na, on ko­ros­tet­tu, et­tä or­ga­ni­saa­tio ei ole it­se­tar­koi­tus. Su­vi­seu­ro­jen tar­koi­tuk­se­na ei ole ol­la SRK:n voi­man­näy­te ei­kä mah­tai­lua he­rät­tä­vä nuo­ri­so­fes­ta­ri­kaan.

Su­vi­seu­ro­jen tar­koi­tus on sama mikä pie­nem­pien­kin seu­ro­jen: pi­tää esil­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­no­maa, evan­ke­liu­mia Kris­tuk­ses­ta. Tä­män sa­no­man ta­voi­te on ai­na sama: et­siä Ju­ma­lan rau­haa kai­paa­via ih­mi­siä ja loh­dut­taa ja roh­kais­ta kai­dan tien kil­voit­te­li­joi­ta.

Su­vi­seu­rois­sa käy­mi­nen ei ole au­tuu­den eh­to. Au­tuus on ni­mit­täin tul­lut osak­sem­me ar­mos­ta: ”Yk­sin ar­mos­ta, yk­sin us­kos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen an­si­on täh­den.” Ar­mo kuu­luu ja riit­tää si­nul­le, joka ikä­vöit pääs­tä Ju­ma­lan kan­san juh­lil­le. Muis­ta, et­tä ker­ran al­ka­vat su­vi­seu­rat, jois­ta si­nun ei tar­vit­se jää­dä pois.

Vii­me kes­ki­viik­ko­na 25.6. Ka­le­vas­sa oli ar­tik­ke­li, jos­sa kä­si­tel­tiin pas­to­ri Kai Sa­din­maan kir­jaa ”10 käs­kyä kir­kol­le”. Sa­din­maa muis­taa kir­jas­saan su­vi­seu­ro­ja­kin. Ee­ro Mart­ti­nen kir­joit­taa näin ja lai­naa Sa­din­maa­ta: ”En­tä­pä sit­ten les­ta­di­o­lais­ten su­vi­seu­rat. Tor­ni­os­sa syn­ty­nyt Sa­din­maa pu­hu­nee omas­ta ko­ke­muk­ses­ta, kun sa­noo: ’Tun­nel­ma on kuin kes­ki­tys­lei­ril­lä. Alis­tu­neet lam­paat jo­not­ta­vat polt­tou­u­nei­hin. Piik­ki­lan­ko­ja ei tar­vi­ta. Ne ovat ih­mis­ten si­säl­lä, koh­dus­ta saak­ka sin­ne is­tu­tet­tu. ’Ar­beit macht frei’ on kor­vat­tu sa­noil­la ’to­tuus te­kee tei­dät va­paik­si’.’”

Sain eräi­den su­vi­seu­ro­jen ra­di­o­pu­hee­ni jäl­keen pu­he­lin­soi­ton. Soit­ta­ja ker­toi it­kien: ”Kun kuun­te­lin su­vi­seu­ro­ja, tuli ikä­vä lap­suu­den us­koa, jos­sa olin kau­an sit­ten. Ikä­vöin sitä rau­haa ja va­paut­ta ja iloa, joka vä­lit­tyi seu­rois­ta.”

Us­kon, et­tä Yp­pä­rin seu­rois­sa kuu­lui sa­no­ma, joka kat­koo kaik­ki si­säi­set piik­ki­lan­gat ja pääs­tää va­paak­si kes­ki­tys­lei­ris­tä, jo­hon ih­mi­nen on jou­tu­nut omien syn­tien­sä vuok­si.