Te­o­lo­gi­an mais­te­ri Han­na Nur­mi­nen väit­te­lee lau­an­tai­na 17. syys­kuu­ta Hel­sin­gin yli­o­pis­ton te­o­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa ai­hees­ta Ju­ma­la vai minä? Kak­si kä­si­tys­tä van­hurs­kaut­ta­mi­ses­ta 1970-lu­vun van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­des­sa.

Väi­tös­kir­jas­saan Nur­mi­nen on ana­ly­soi­nut van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­den ope­tus­ta käyt­tä­en läh­tei­nään SRK:n 1970-lu­vun jul­kai­su­ja. Läh­tei­den pe­rus­teel­la väi­tös­kir­jas­sa nou­see esil­le kah­den­lais­ta kä­si­tys­tä van­hurs­kaut­ta­mi­ses­ta, jot­ka Nur­mi­nen on ni­men­nyt ar­mo­lin­jak­si ja py­hi­tys­lin­jak­si nii­den kes­keis­ten opil­lis­ten ko­ros­tus­ten pe­rus­teel­la. Ar­mo­lin­jan van­hurs­kaut­ta­mis­kä­si­tyk­ses­sä ar­mo ja us­ko ovat lah­jaa, py­hi­tys­lin­jan ope­tuk­ses­sa pai­no­te­taan kris­ti­tyn omaa vas­tuu­ta us­kon säi­ly­mi­ses­sä.

Tut­ki­muk­ses­sa to­de­taan, et­tä ar­mo­lin­ja ja py­hi­tys­lin­ja ei­vät muo­dos­ta­neet 1970-lu­vul­la kiis­tan vas­ta­puo­lia, vaan nuo ni­mi­tyk­set ku­vaa­vat läh­de­teks­teis­sä nä­ky­viä te­o­lo­gi­sia ajat­te­lu­ra­ken­tei­ta. Myös sa­man hen­ki­lön teks­teis­sä saat­toi nä­kyä mo­lem­pia kä­si­tyk­siä.

Yl­lät­tä­viä löy­tö­jä

Työs­sään Nur­mi­nen koh­ta­si mon­ta odot­ta­ma­ton­ta asi­aa. Suu­rim­pa­na löy­tö­nään hän pi­tää sitä tut­ki­mus­tu­los­ta, jon­ka mu­kaan 1970-lu­vun vai­keuk­sis­sa oli kyse van­hurs­kaut­ta­mi­sop­piin liit­ty­vis­tä nä­ke­my­se­rois­ta.

– On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä vai­keis­sa ti­lan­teis­sa voi­daan ai­na pa­la­ta op­piin. Kun kris­til­li­syy­des­sä ha­lu­taan var­jel­la oi­ke­aa op­pia ja us­koa, sil­loin pi­tää pu­hua Raa­ma­tun poh­jal­ta ja opis­ta. Vain Ju­ma­lan sana voi oh­ja­ta mei­tä oi­ke­aan.

Toi­se­na suu­re­na löy­tö­nä hän pi­tää myös sitä, et­tä vai­ke­an ajan kes­kel­lä eli kir­kas ym­mär­rys ar­mos­ta.

– Luu­len, et­tä har­va saa väi­tös­kir­jaa teh­des­sään it­keä ilos­ta. Minä sain ko­kea mon­ta ker­taa, mil­lä rie­mul­la kir­kas ja puh­das ar­mo voi is­keä kes­ken ar­ki­sen työ, Nur­mi­nen ku­vaa ko­ke­mus­taan väi­tös­kir­jan­sa työs­tä­mi­ses­tä.

Tärkeintä Kris­tuk­sen omis­ta­mi­nen

Nur­mi­nen to­te­aa, et­tä mi­kään tut­ki­mus ei voi näyt­tää Ju­ma­lan Hen­gen työ­tä. Hän muis­tut­taa myös, et­tä sy­li­lap­sel­la­kin on oi­kea us­ko ja hän omis­taa Kris­tuk­sen, vaik­ka ei osaa­kaan sa­noit­taa us­ko­aan.

– Vii­me kä­des­sä val­ta­kun­ta on siel­lä, mis­sä Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki te­kee työ­tään. Yh­tä ai­kaa on niin, et­tä opis­ta täy­tyy pi­tää kiin­ni, sil­lä il­man sitä huk­kaam­me Kris­tuk­sen. Mut­ta sa­mal­la on niin, et­tä juu­ri Kris­tuk­sen omis­ta­mi­ses­ta seu­raa oi­kea op­pi ja ym­mär­rys, vaik­ka sen sa­noit­ta­mi­nen oli­si vä­liin va­jaa­ta­kin.

Nur­mi­nen sa­noo, et­tä suu­rin ope­tus, jon­ka hän sai 1970-lu­vun van­hurs­kaut­ta­mis­kä­si­tys­tä tut­kies­saan oli se, et­tä kun nä­kee it­sen­sä syn­ti­se­nä ja an­teek­si­an­ta­mus­ta tar­vit­se­va­na, ha­lu­aa an­taa toi­sil­le­kin an­teek­si.

– Sil­loin on vai­kea vaa­tia muil­ta, vaan päin­vas­toin syn­tyy an­teek­si­an­ta­va mie­li toi­sia koh­taan ja halu et­siä yh­des­sä Ju­ma­lan sa­nan mu­kais­ta tie­tä, hän sa­noo.

Han­na Nur­mi­sen väi­tös­kir­ja on lu­et­ta­vis­sa tääl­lä.