Ris­to Kos­ki­mä­ki

Evan­ke­liu­min työs­sä kuu­lu­te­taan kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja roh­kais­taan us­ko­maan omat syn­nit an­teek­si.

Tä­män vii­kon sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus lä­het­tää seit­se­män­kym­men­tä ope­tus­las­ta kak­sit­tain nii­hin Juu­de­an ky­liin ja kau­pun­kei­hin, joi­hin hän it­se ai­koo men­nä. Jee­sus to­te­aa, mi­ten Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­tä on pal­jon, mut­ta työn­te­ki­jöi­tä vä­hän. Hän ke­hot­taa ru­koi­le­maan te­ki­jöi­tä evan­ke­liu­min työ­hön.

Myö­hem­min ylös­nous­sut Jee­sus an­toi teh­tä­vän ruok­kia ja kai­ta lam­pai­ta ja ruok­kia ka­rit­soi­ta (Joh. 21:15–17). Kun Ju­ma­la on saa­nut val­mis­taa maa­pe­rän evan­ke­liu­min vas­taa­not­ta­mi­sel­le, sii­tä on iloit­tu niin kuin elon­kor­juus­sa ja saa­liin­ja­os­sa iloi­taan (Jes. 9:2).

Evan­ke­liu­mia ei tar­vit­se hä­ve­tä

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sis­sä, lei­ri­kes­kuk­sis­sa ja opis­tois­sa teh­dään ar­vo­kas­ta työ­tä. Niis­sä kuu­luu kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja roh­kai­su us­ko­maan niin kuin en­nen­kin on us­kot­tu. Niis­sä myös roh­kais­taan kai­ke­ni­käi­siä, mut­ta eri­tyi­ses­ti nuo­ria, ot­ta­maan vas­tuu­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­tä. On ol­lut ilo näh­dä, et­tä näin on ta­pah­tu­nut­kin.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti vah­vis­taa sen, et­tä Ju­ma­lan sa­nan ju­lis­ta­mi­sel­le on vah­va pe­rus­te­lu. Teh­tä­vä on Ju­ma­lal­ta. Ju­ma­lan sa­nan ju­lis­ta­mi­nen ei läh­de ih­mi­ses­tä: ”Sil­lä em­me it­se meis­täm­me saar­naa, vaan Kris­tuk­ses­ta Jee­suk­ses­ta, et­tä hän on Her­ra; mut­ta me olem­me tei­dän pal­ve­li­jan­ne Jee­suk­sen täh­den” (2. Kor. 4:5).

Va­pah­ta­jan käs­kyn mu­kai­ses­ti kai­kil­le kan­soil­le, Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en, on hä­nen ni­mes­sään saar­nat­ta­va pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta (Luuk. 24:47). Se on val­ta­kir­ja, jota ei tar­vit­se hä­ve­tä, ku­ten Paa­va­li­kin to­te­si (Room. 1:16). Evan­ke­liu­mis­sa on Ju­ma­lan voi­ma.

Ju­ma­la kut­suu

Jee­sus ke­hot­ti ope­tus­lap­si­aan me­ne­mään ta­loi­hin ja toi­vot­ta­maan Ju­ma­lan rau­haa. (Luuk. 10:5–6, Room. 14:17) Jos asuk­kaat ot­ta­vat lä­het­ti­läät vas­taan ja us­ko­vat evan­ke­liu­min, Ju­ma­lan rau­ha jää Hen­gen he­del­mä­nä us­ko­jan sy­dä­meen.

Ra­kas­ta­va Ju­ma­la pu­hut­te­lee ih­mis­tä mo­nel­la ta­val­la, mut­ta van­hurs­kaut­taa vain yh­del­lä ta­val­la: elä­män­koh­ta­lot, ih­meel­li­nen luo­ma­kun­ta, kan­so­jen vai­heet ja kir­joi­tet­tu Ju­ma­lan sana pu­hut­te­le­vat ih­mis­tä, mut­ta an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min ju­lis­taa Ju­ma­lan lap­si. Kun kuu­lee Ju­ma­lan kut­sun, pa­ran­nuk­sen­te­koa ei kan­na­ta siir­tää. Sil­loin on ai­ka teh­dä pa­ran­nus (Hepr. 3:15).

Sa­nan­saat­ta­jan va­rus­tus

Ju­ma­la it­se va­rus­taa pal­ve­li­jan­sa. Omat va­rus­teet tu­lee jät­tää pois: ei lauk­kua, ei kuk­ka­roa, ei ken­kiä. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ ei pe­rus­tu ul­ko­nai­seen, vaan va­rus­tus on hen­gel­li­nen (Ef. 6:11–20). Ope­tus­lap­sil­la ei ol­lut myös­kään ai­kaa käy­dä ter­veh­ti­mäs­sä tut­tu­ja mat­kan var­rel­la.

Mo­net vas­tus­ta­vat evan­ke­liu­min työ­tä; ope­tus­lap­set lä­he­tet­tiin niin kuin ka­rit­sat su­sien kes­kel­le. Vaik­ka hei­tä vai­not­tiin ja kiel­let­tiin pu­hu­mas­ta Jee­suk­sen ni­meen, he kui­ten­kin pu­hui­vat. Kun Pie­ta­ri ja Jo­han­nes saar­na­si­vat evan­ke­liu­mia temp­pe­lis­sä, heil­lä ei ol­lut tar­jo­ta ho­pe­aa ja kul­taa, vaan rau­han evan­ke­liu­mia (Ap. t. 3:16). Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä pie­nil­le ja lap­sen­mie­li­sil­le. Ju­ma­lan voi­ma on kät­ket­ty ih­mis­vii­sau­del­ta.

Kun lä­he­tyt pa­la­si­vat lä­he­tys­mat­kal­ta, he ker­toi­vat, mi­ten hen­get­kin oli­vat heil­le ala­mai­set. Jee­sus muis­tut­ti, kuin­ka tär­kein­tä on se, et­tä on nimi elä­män kir­jas­sa tai­vaas­sa. Tie kun­ni­an val­ta­kun­taan, tai­vaa­seen, käy maan pääl­lä ole­van ar­mo­val­ta­kun­nan kaut­ta.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 10:1–12

Raa­mat­tu 1992: Her­ra va­lit­si vie­lä seit­se­män­kym­men­tä­kak­si ope­tus­las­ta ja lä­het­ti hei­dät kak­sit­tain edel­lään jo­kai­seen kau­pun­kiin ja ky­lään, jo­hon hän ai­koi it­se men­nä. Hän sa­noi heil­le: ”Sa­toa on pal­jon, mut­ta sa­don­kor­jaa­jia vä­hän. Pyy­tä­kää siis her­raa, jol­le sato kuu­luu, lä­het­tä­mään vä­keä elon­kor­juu­seen. Men­kää, minä lä­he­tän tei­dät kuin lam­paat su­sien kes­kel­le. Äl­kää ot­ta­ko mu­kaan­ne ra­ha­kuk­ka­roa, äl­kää lauk­kua äl­kää­kä jal­ki­nei­ta. Äl­kää mat­kan var­rel­la py­säh­ty­kö ter­veh­ti­mään ke­tään. Ja kun tu­let­te jo­hon­kin ta­loon, sa­no­kaa en­sik­si: ’Rau­ha täl­le ko­dil­le.’ Jos siel­lä on joku, joka on rau­han ar­voi­nen, hän saa tei­dän toi­vot­ta­man­ne rau­han. El­lei ole, toi­vo­tuk­sen­ne pa­laa teil­le. Jää­kää sii­hen ta­loon ja syö­kää ja juo­kaa mitä teil­le tar­jo­taan, sil­lä työ­mies on palk­kan­sa an­sain­nut. Äl­kää siir­ty­kö ta­los­ta toi­seen. Kun tu­let­te kau­pun­kiin ja tei­dät ote­taan siel­lä vas­taan, syö­kää mitä teil­le tar­jo­taan, pa­ran­ta­kaa kau­pun­gin sai­raat ja ker­to­kaa kai­kil­le: ’Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut tei­tä lä­hel­le.’ Mut­ta jos tei­tä jo­hon­kin kau­pun­kiin tul­tu­an­ne ei ote­ta vas­taan, men­kää sen ka­duil­le ja ju­lis­ta­kaa: ’Me pyy­him­me pois pö­lyn­kin, joka tei­dän kau­pun­gis­tan­ne on jal­koi­him­me tart­tu­nut – pi­tä­kää hy­vä­nän­ne! Mut­ta tie­tä­kää, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le!’ Minä sa­non teil­le: So­do­ma­kin pää­see tuo­mi­o­päi­vä­nä vä­hem­mäl­lä kuin sel­lai­nen kau­pun­ki.”

Bib­lia: Niin aset­ti Her­ra toi­set seit­se­män­kym­men­tä, ja lä­het­ti hei­tä kak­sin ja kak­sin edel­län­sä joka kau­pun­kiin ja paik­kaan, ku­hun­ka hän it­se oli tu­le­va. Niin hän sa­noi heil­le: eloa to­sin on pal­jo, vaan työ­vä­keä on vähä: ru­koil­kaat siis elon Her­raa, työ­vä­keä lä­het­tä­mään eloon­sa. Men­käät: kat­so, minä lä­he­tän tei­dät niin­kuin ka­rit­sat sut­ten kes­kel­le. Äl­käät ot­ta­ko säk­kiä, ei­kä kuk­ka­roa, ei­kä ken­kiä, ja äl­käät ke­tään ter­veh­ti­kö tiel­lä. Mut­ta ku­hun­ka huo­nee­sen te me­net­te si­säl­le, niin sa­no­kaat en­sis­ti: rau­ha ol­koon täl­le huo­neel­le! Ja jos siel­lä on rau­han lap­si, niin tei­dän rau­han­ne jää hä­nen pääl­len­sä; mut­ta jos ei, niin se pa­la­jaa teil­le. Mut­ta sii­nä huo­nees­sa vii­py­käät, syö­käät ja juo­kaat sitä, mitä heil­lä on; sil­lä työ­mies on palk­kan­sa an­si­ol­li­nen. Äl­käät huo­nees­ta huo­nee­seen käy­kö. Mut­ta ku­hun­ka kau­pun­kiin te tu­let­te si­säl­le, ja he tei­tä ot­ta­vat vas­taan, niin syö­käät mitä tei­dän eteen­ne pan­naan, ja pa­ran­ta­kaat sai­rai­ta, joi­ta sii­nä on, ja sa­no­kaat heil­le: Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tei­tä lä­hes­ty­nyt. Mut­ta ku­hun­ka kau­pun­kiin te tu­let­te si­säl­le, ja ei he tei­tä ota vas­taan, niin men­käät ulos sen ka­duil­le, ja sa­no­kaat: To­mun­kin, joka tei­dän kau­pun­gis­tan­ne tart­tui mei­hin, me pu­dis­tam­me teil­le: kui­ten­kin se tie­tä­käät, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta oli tei­tä lä­hes­ty­nyt. Minä sa­non teil­le: So­do­mal­le pi­tää sinä päi­vä­nä huo­ki­am­pi ole­man kuin sil­le kau­pun­gil­le.