Mark­ku Huh­ta­la

Elä­vän ve­den vas­taa­not­ta­mi­nen vaa­tii nöyr­ty­mis­tä ja ku­mar­tu­mis­ta, sil­lä Ju­ma­lan apu löy­tyy al­haal­ta. Ilo syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta saa ih­mi­sen kut­su­maan mui­ta­kin sa­man ve­den ää­rel­le.

Tä­nään kat­som­me us­kon al­ka­jaa ja päät­tä­jää Jee­sus­ta Kris­tus­ta koh­ti sii­hen, mi­ten hän toi­mii (Hepr. 12:2). Jee­sus oli äs­ket­täin ot­ta­nut vas­taan Jo­han­nek­sen kas­teen ja oli nyt mat­kal­la ta­kai­sin Ga­li­le­aan.

Oli al­ka­nut ly­hyt ju­lis­tuk­sen, ope­tuk­sen ja ih­meit­ten ai­ka. Nel­jäs sun­nun­tai lop­pi­ai­ses­ta vie pie­neen Sy­ka­rin kau­pun­kiin Sa­ma­ri­as­sa. Kau­pun­gin lai­dal­la oli his­to­ri­al­li­nen Jaa­ko­bin os­ta­ma maa­pa­la. Sii­hen ra­ken­ne­tus­ta kai­vos­ta oli vuo­si­sa­to­ja am­men­net­tu vet­tä kar­jal­le ja ih­mi­sil­le. Se on ope­tuk­sen ta­pah­tu­ma­paik­ka.

Hei­kot kel­paa­vat sa­nan­saat­ta­jik­si

Kai­vol­la oli kool­la häm­men­ty­nyt jouk­ko. Jee­sus oli het­keä ai­em­min kes­kus­tel­lut kau­pun­gis­ta pai­kal­le tul­leen nai­sen kans­sa ja py­säyt­tä­nyt hä­net nä­ke­mään elä­män ihan uu­del­la ta­val­la. Nai­nen oli pait­si näh­nyt rik­ki­näi­sen ja syn­ti­sen elä­män­sä toi­vot­to­muu­den, myös Jee­suk­sen osoit­ta­man val­ta­van mah­dol­li­suu­den. Hä­nel­le oli avau­tu­nut elä­män ve­den sa­lai­suus, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus. Ilois­saan nai­nen oli ha­ke­nut jou­kon kau­pun­ki­lai­sia mu­kaan­sa ja pa­lan­nut kuu­le­maan li­sää. Pai­kal­la oli­vat nyt myös Jee­suk­sen omat ope­tus­lap­set.

Sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen kans­sa ta­pah­tu­nut ly­hyt koh­taa­mi­nen ja iki­muis­toi­nen ope­tus elä­väs­tä ve­des­tä osoit­ta­vat Jee­suk­sen ope­tuk­sen voi­man. Huo­li­mat­ta sies­tan kuu­muu­des­ta ja epä­mu­ka­vuu­des­ta nai­sen kut­su vai­kut­ti. Hän sa­noi koh­dan­neen­sa Mes­si­aan. It­se avun ja toi­von löy­tä­nyt ha­lu­si mui­den­kin ko­ke­van sa­man ilon.

Kut­su tu­lee yl­lät­tä­en

Kut­su tuli niin yl­lät­tä­väs­tä ja in­hi­mil­li­ses­ti kat­sot­tu­na vää­räs­tä suun­nas­ta, et­tä se sik­si­kin toi­mi. Ti­lan­ne oli siis kaik­kea muu­ta kuin otol­li­nen. Sil­ti su­ku­puo­li ei ol­lut es­te. Sää­ty­e­ro ei ol­lut es­te. Kan­sal­li­suus ei ol­lut es­te. Kie­li ei ol­lut es­te. Kes­ki­päi­vän kuu­muus ei ol­lut es­te. Päin­vas­toin: Sy­ka­rin seu­rat osoit­ta­vat, et­tä apu löy­tyy al­haal­ta. Vas­taa­not­ta­mi­nen vaa­tii nöy­ryyt­tä ja ku­mar­tu­mis­ta. Elä­män vesi kul­kee ma­ta­lim­pia koh­tia ja alas­päin on sen kul­ku maan pääl­lä. Ja juu­ri siel­tä kum­pu­aa voi­ma sil­le, joka elä­mää et­sii.

Ope­tus­lap­set op­pi­vat ti­lan­tees­sa pal­jon it­se­ään ja teh­tä­vi­ään var­ten. Ope­tuk­sek­si ja oh­jeek­si se on edel­leen. Sy­ka­rin väki us­koi kut­suun ja ha­lu­si kuul­la enem­män. Mes­si­as oli tul­lut kau­pun­kiin. Jee­sus jäi ys­tä­vien­sä seu­raan juu­ta­lais­ten ylen­kat­so­mal­le paik­ka­kun­nal­le pa­rik­si päi­väk­si, mut­ta hä­nen Hen­ken­sä jäi mää­rää­mät­tö­mäk­si ajak­si.

Elä­män vet­tä tar­jo­taan edel­leen

Sy­ka­rin kai­von ta­pah­tu­mat ja nai­sen kut­su ei­vät ole ka­don­neet kes­kel­täm­me. Jee­sus tar­jo­aa edel­leen elä­män vet­tä. ”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” (Joh. 4:14.)

Vaik­ka kut­sun vie­jis­sä on yhä pal­jon sa­no­mi­sen ai­het­ta, sa­nan­kuu­li­ja joh­da­te­taan Jee­suk­sen luo. Hä­nen seu­ras­saan syn­tyy sama mie­li kuin kir­kas­tus­vuo­rel­la: ”Her­ra, mei­dän on täs­sä hyvä ol­la” (Matt. 17:4).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 4:39–42

Raa­mat­tu 1992: Mo­net tuon Sa­ma­ri­an kau­pun­gin asuk­kais­ta us­koi­vat Jee­suk­seen kuul­tu­aan nai­sen to­dis­ta­van: ”Hän ker­toi mi­nul­le kai­ken mitä olen teh­nyt.” Kun sa­ma­ri­a­lai­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo, he pyy­si­vät hän­tä jää­mään kau­pun­kiin, ja hän jäi­kin sin­ne kah­dek­si päi­väk­si. Yhä use­am­mat us­koi­vat Jee­suk­seen kuul­tu­aan hä­nen it­sen­sä pu­hu­van, ja he sa­noi­vat nai­sel­le: ”Nyt em­me enää us­ko vain si­nun pu­hee­si pe­rus­teel­la. Me olem­me nyt it­se kuul­leet hän­tä ja tie­däm­me, et­tä hän to­del­la on maa­il­man pe­las­ta­ja.”