Päi­vä­mies

Pek­ka Vuo­no­ka­rin lap­suuden ja nuo­ruuden ai­koi­na us­ko­vai­set lau­loi­vat Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä kai­kis­sa ta­paa­mi­sis­sa niin ko­deis­sa kuin muis­sa­kin koh­taa­mi­sis­sa.

– Muis­tan, kun me­nim­me nuor­ten kans­sa ju­nal­la Po­ris­ta Ko­ke­mä­el­le seu­roi­hin ja vau­nus­sa lau­let­tiin Sii­o­nin lau­lu­ja.

Muut mat­kus­ta­jat oli­vat suh­tau­tu­neet asi­aan myön­tei­ses­ti.

Vuo­no­ka­rin mie­les­sä yk­si vir­si nou­see usein mui­den edel­le:

– Kun seu­rai­sän­nät ky­se­le­vät en­nen pu­het­ta seu­rois­sa, oli­si­ko mi­nul­la mie­les­sä jo­kin vir­si tai Sii­o­nin lau­lu, eh­do­tan mel­ko usein virt­tä 301, Kir­kas­ta, oi Kris­tus, meil­le, ris­ti­nuh­ri Gol­ga­tan.

Ke­säl­lä vuon­na 1996 Ru­ben Ala­jo­ki Yh­dys­val­lois­ta oli lä­he­tys­mat­kal­la Suo­mes­sa.

– Olin hä­nen kans­saan mat­kal­la Ete­lä-Poh­jan­maal­la joi­ta­kin päi­viä. Mat­kan lop­pu­puo­lel­la seu­rai­sän­tä tuli ky­sy­mään vir­si­toi­vet­ta­ni. Sa­noin, et­tä 301. Seu­rai­sän­tä to­te­si: ”Ei käy, Ru­ben va­ra­si jo sen.” Ru­ben my­häi­li ys­tä­väl­li­ses­ti huo­neen toi­sel­la puo­lel­la. Hän oli ha­vain­nut, mikä oli ol­lut vir­si­toi­vee­ni kai­kis­sa edel­li­sis­sä seu­rois­sa.

– Koen, et­tä tuo vir­si on sekä pai­kal­la ole­van seu­ra­kun­nan et­tä pu­hu­jan yh­tei­nen ru­kous, et­tä seu­ra­pu­heis­sa kes­kei­sin­tä oli­si sa­no­ma sii­tä, mitä Ju­ma­la Kris­tuk­ses­sa on teh­nyt puo­les­tam­me.

Vir­res­sä 301 on ny­kyi­sin kak­si sä­vel­mää, a ja b.

– Tuo b-sä­vel­mä on tul­lut mi­nul­le lä­hei­sem­mäk­si, ja esi­tän­kin yleen­sä, et­tä vir­si lau­le­taan tuol­la sä­vel­mäl­lä.

Vuo­no­ka­ri poh­tii, et­tä vir­res­sä 301 ker­ro­taan Hyvä Pai­me­nen tah­to­van ar­mos­saan kär­si­väl­li­ses­ti et­siä ja hoi­taa ek­sy­nei­tä lam­pai­taan ja tuo­da ta­kai­sin lau­maan­sa. Ju­ma­lan lap­sen ei tar­vit­se epäi­lys­ten ei­kä kiu­saus­ten al­la vai­pua epä­toi­voon, ”kun on täy­si so­vi­tus, sie­lun tur­va, pe­las­tus” (VK 301:4).

– Elä­mä on Ju­ma­lan lah­ja. Saam­me iloi­ta Ju­ma­lan an­ta­mis­ta lah­jois­ta ja käyt­tää nii­tä lä­him­mäis­tem­me ja isän­maam­me par­haak­si. Suu­rin Ju­ma­lan an­ta­mis­ta lah­jois­ta on kui­ten­kin elä­vä us­ko. Se avaa nä­kö­a­lan sii­tä, et­tä oi­kea isän­maam­me on Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa, Vuo­no­ka­ri tii­vis­tää vir­ren sa­no­maa.

Hän li­sää, et­tä lau­lu on tur­val­li­nen myös ru­kouk­se­na.

Ha­vas on muo­kan­nut vir­ren 301 Sii­o­nin lau­lus­ta 26, Kir­kas­tu­koon aa­mun­koit­to.

– Ou­lu­lai­sen lo­hi­kaup­pi­aan Gus­taf Skin­na­rin lau­lu Kir­kas­tu­koon aa­mun­koit­to on tu­tum­pi vir­te­nä Kir­kas­ta, oi Kris­tus, meil­le. Se otet­tiin vir­si­kir­jaan 1938 Väi­nö Ha­vak­sen uu­dis­ta­ma­na. Skin­na­rin lau­lu on jää­nyt vir­ren var­joon, vä­häl­le käy­töl­le. Sen pois­ta­mis­ta har­kit­tiin, mut­ta se pää­tet­tiin säi­lyt­tää hel­lä­va­roin muo­kat­tu­na Sii­o­nin lau­luis­sa, Vuo­no­ka­ri ker­too.

– Mi­nul­le on mie­lui­saa, et­tä tuo Skin­na­rin lau­lu säi­ly­tet­tiin. Olen mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan eh­dot­ta­nut sitä lau­let­ta­vak­si seu­rois­sa ja ko­deis­sa.