Nii­lo Hop­pa

Päi­vä val­ke­nee kirk­kaa­na, ja lin­tu­jen sir­ku­tus täyt­tää il­man, kun aa­mun en­sim­mäi­set lin­tu­har­ras­ta­jat saa­pu­vat Me­ri­kot­ka-lin­tu­tor­nil­le Ka­jaa­nin Kou­ta­nie­mel­le. Pai­kal­le tu­lee Kin­nu­sen per­he, Ol­li ja An­na­ma­ri las­ten­sa An­ton, Lyy­di­an, Ma­ril­lan, Emi­li­an ja Aman­dan kans­sa.

Vii­py­mät­tä he al­ka­vat tark­kail­la mai­se­maa kii­ka­reil­la ja kau­ko­put­kel­la. Koh­ta saa­daan­kin en­sim­mäi­nen la­jin­mää­ri­tys, kun lä­hei­sen mu­ta­saa­rek­keen pääl­lä te­pas­te­le­vat kah­laa­jat on tun­nis­tet­tu me­ri­ha­ra­koik­si.

Lin­tu­jen tark­kai­lu on jo pit­kään ol­lut per­heel­le yh­tei­nen, tär­keä har­ras­tus. Ol­li ker­too ki­pi­nän har­ras­tuk­seen syt­ty­neen muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun Kin­nu­set oli­vat pääs­seet asun­to­vau­nul­la lo­mai­le­maan Li­min­gan­lah­den lin­tu­mai­se­miin. Ke­vät oli juu­ri ol­lut par­haim­mil­laan, ja lin­tu­jen tark­kai­lu oli ol­lut hy­vin an­toi­saa.

– Li­min­gan­lah­del­la näim­me muun mu­as­sa har­vi­nai­sen pu­na­sot­kan, ker­too An­na­ma­ri.

Lyy­dia puo­les­taan muis­te­lee, kuin­ka hän oli bon­gan­nut siel­lä al­lin ison han­hi­par­ven kes­kel­tä. Yk­sit­täi­sen ve­si­lin­nun tun­nis­ta­mi­nen han­hien kes­kel­tä on var­maan haas­ta­vaa.

– Se oli pie­nem­pi, ja sil­lä oli täm­möi­nen pyrs­tö, se­lit­tää Lyy­dia lin­nun eroa han­hiin mal­la­ten sa­mal­la kä­del­lään al­lin pit­kää ja ohut­ta pyrs­töä.

Myös Emi­li­al­la on ker­rot­ta­va­naan hie­no lin­tu­ha­vain­to: erääl­lä lin­tu­ret­kel­lä au­ton edit­se oli yh­täk­kiä len­tä­nyt pe­to­lin­tu, jon­ka Emi­lia oli tun­nis­ta­nut har­vi­nai­sek­si aro­suo­hau­kak­si.

Pi­sim­pään lap­sis­ta on tark­kail­lut lin­tu­ja 12-vuo­ti­as Ant­to. Hän aloit­ti har­ras­tuk­sen­sa jo kol­me­vuo­ti­aa­na, jol­loin hän tut­ki ah­ke­ras­ti Soi­vaa lin­tu­kir­jaa. Lin­tu­ret­ket tu­li­vat oh­jel­maan vä­hän myö­hem­min.

– An­tol­la oli jo pie­ne­nä lin­tu­jen opet­te­lus­sa sel­lai­nen kun­to­huip­pu, et­tä soit­ti­pa hä­nel­le kir­jas­ta ihan min­kä vain lin­nun ää­nen, niin hän var­mas­ti heti tun­si sen, ihas­te­lee Ol­li-isä.

– En­sim­mäi­nen lin­tu­ret­ke­ni oli var­maan­kin Otan­mä­en tor­nil­la, jos­sa minä ja is­kä ja Kei­no­sen Jus­si käy­tiin kat­so­mas­sa lin­tu­ja, ku­vai­lee Ant­to har­ras­tuk­sen­sa al­ku­vai­hei­ta.

An­ton lin­tu­har­ras­tuk­sen mie­leen­pai­nu­vim­pia het­kiä on ol­lut vi­her­me­hi­läis­syö­jän koh­taa­mi­nen Kou­ta­nie­mel­lä.

– Se oli hy­vin mo­ni­vä­ri­nen ja hie­no lin­tu, Ant­to ku­vai­lee.

– Sitä tuli kau­em­paa­kin kat­so­maan lin­tu­har­ras­ta­jia, Ol­li ker­too ja ih­met­te­lee lin­nun le­vol­lis­ta suh­tau­tu­mis­ta tark­kai­li­joi­hin; se oli ai­van kuin aset­tu­nut kat­sel­ta­vak­si, ei­kä sil­lä tun­tu­nut ole­van mi­tään kii­ret­tä läh­teä jat­ka­maan mat­kaa.

Toi­nen­kin eri­tyis­har­vi­nai­suus nou­see esil­le, ni­mit­täin ja­lo­hai­ka­ra­ha­vain­to tois­sa­ke­säl­tä. Sen Kin­nu­set nä­ki­vät Ol­lin ko­ti­paik­ka­kun­nal­la Py­hän­näl­lä. Ol­li ker­too, kuin­ka täy­sin val­koi­nen hai­ka­ra oli ol­lut ek­soot­ti­nen näky is­tu­es­saan puus­sa ve­sis­tön vie­rel­lä. Kat­som­me lin­tu­kir­jas­ta tätä hie­noa lin­tua, ja val­koi­sen höy­hen­peit­teen li­säk­si huo­mi­o­ni kiin­tyy sen eri­koi­sel­la ta­val­la kaa­reu­tu­vaan, pit­kään kau­laan.

Kii­ka­rit ja kau­ko­put­ki ha­ra­voi­vat Me­ri­kot­ka-tor­nin ym­pä­ris­töä, ja tor­nil­le on saa­pu­nut mui­ta­kin kat­se­li­joi­ta. Lyy­dia ker­too, et­tä hä­nel­lä on ol­lut ta­pa­na lii­kut­taa kau­ko­put­kea hi­taas­ti ho­ri­son­tis­sa nä­ky­vien kah­den tol­pan vä­lil­lä, ja usein sil­loin näyt­töön on il­mes­ty­nyt lii­te­le­vä me­ri­kot­ka. Lin­tu­tor­nin nimi tai­taa ol­la var­sin osu­va.

Las­ten eloi­sia ku­vauk­sia ha­vai­tuis­ta lin­nuis­ta ja nii­den ään­te­lys­tä ja käyt­täy­ty­mi­ses­tä on mu­ka­va kuun­nel­la. Ma­ril­la esi­mer­kik­si muis­te­lee, kuin­ka oli kuul­lut hy­vin eri­kois­ta kau­lus­hai­ka­ran ään­tä juu­ri tääl­lä Ou­lu­jär­vel­lä.

– Se oli sel­lais­ta mu­mi­naa, hän ku­vai­lee.

Yh­täk­kiä joku huo­maa, kuin­ka koo­kas ja le­ve­ä­sii­pi­nen lin­tu ohit­taa len­tä­en lin­tu­tor­nia noin sa­dan met­rin pääs­tä. Tun­nel­ma tor­nil­la tii­vis­tyy, ja kaik­ki et­si­vät kii­ka­rei­taan. On­ko ky­sees­sä pe­to­lin­tu vai hai­ka­ra? Lo­pul­ta eräs pai­kal­le saa­pu­nut bon­ga­ri pys­tyy luo­tet­ta­vas­ti tun­nis­ta­maan, et­tä ky­sees­sä on har­maa­hai­ka­ra. Muut ovat sa­maa miel­tä, ja kai­kil­la on hyvä mie­li täs­tä hie­nos­ta ha­vain­nos­ta.

Eväi­tä syö­des­sä kes­kus­tel­laan tar­kem­min lin­tu­har­ras­tuk­ses­ta. An­ton poh­tii, mikä on pa­ras­ta lin­tu­har­ras­tuk­ses­sa:

– Var­maan­kin se, et­tä sii­nä voi ai­na löy­tää jo­tain uut­ta!

An­tol­la on myös eri­tyi­nen kiin­nos­tuk­sen koh­de lin­tu­jen la­ji­ryh­mis­sä, ni­mit­täin ve­si­lin­nut. Hän ker­too­kin, et­tä jos sai­si toi­voa jon­kin lin­tu­la­jin nä­ke­mis­tä, niin hä­nes­tä oli­si mu­ka­va saa­da var­ma ha­vain­to tund­ra­han­hes­ta. Sii­tä on tä­hän men­nes­sä vain epä­var­ma kuu­lo­ha­vain­to.

Lin­tu­tor­nil­ta läh­ties­sä on kii­tol­li­nen mie­li sii­tä, mi­ten Ju­ma­la on an­ta­nut hy­viä har­ras­tuk­sia, jot­ka voi­vat vir­kis­tää ih­mi­siä, yh­dis­tää per­heen­jä­se­niä toi­siin­sa ja an­taa mah­dol­li­suu­den myös tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin har­ras­tuk­sen kaut­ta.