Kou­lu­kiu­saa­mi­sen ai­heut­ta­mas­ta trau­mas­ta ja va­ka­vas­ta ma­sen­nuk­ses­ta toi­pu­mi­nen on pit­kä ja vaa­ti­va pro­ses­si. Kuu­si­tois­ta­vuo­ti­aan Sil­jan (nimi muu­tet­tu) ta­ri­na kui­ten­kin osoit­taa, et­tä kai­kes­ta voi sel­viy­tyä.

Oli kau­nis lop­pu­ke­vään ar­ki­päi­vä. Kou­lu­lai­set val­mis­tau­tui­vat ke­sä­lo­man viet­toon; vie­lä muu­ta­ma päi­vä oli­si uu­ras­tet­ta­va­na. Kesä oli edes­sä, au­rin­ko pais­toi läm­pi­mäs­ti ja luon­to lois­ti vih­rey­des­sään. Ke­sän kor­kea valo ei kui­ten­kaan lä­päis­syt kuu­des­luok­ka­lai­nen Sil­jan maa­il­maa. Hä­nen mie­len­sä oli va­lo­ton ja mus­ta.

Olo oli ol­lut jo pit­kään huo­no. Niin huo­no, et­tä sitä tun­tui han­ka­lal­ta enää sie­tää. Tu­le­vai­suut­ta ei ol­lut, ei in­nos­tus­ta al­ka­vas­ta pit­käs­tä lo­mas­ta.

Mui­den op­pi­lai­den pu­heen­so­ri­na ja huu­dah­duk­set jäi­vät taak­se Sil­jan suun­na­tes­sa kou­lu­päi­vän pää­tyt­tyä koh­ti ko­tiin­päin me­ne­vää tie­tä. Aja­tus kai­ken lop­pu­mi­ses­ta tun­tui loh­dul­li­sel­ta. Kun mi­kään muu ei vie­nyt pa­haa oloa pois, voi­si­ko kuo­le­ma ar­mah­taa kor­ven­ta­val­ta tus­kal­ta? Au­to­tien vart­ta kul­kies­saan Sil­ja teki pää­tök­sen; hän hyp­päi­si seu­raa­van au­ton al­le. Kun hän oli to­teut­ta­mas­sa epä­toi­vois­ta te­ko­aan, pel­ko omas­ta koh­ta­los­taan jäh­met­ti­kin pai­koil­leen, ja au­to hu­ris­te­li ty­tön ohi.

– En us­kal­ta­nut teh­dä sitä rat­kai­sua, kos­ka en tien­nyt olen­ko us­ko­mas­sa ja pää­si­sin­kö tai­vaa­seen. Koin, et­tä Ju­ma­lan käsi yl­si syn­kim­pään­kin pi­mey­teen. En­ke­li piti mi­nua kä­des­tä, kun pää­tin jat­kaa elä­mää­ni.

Ker­to­mi­nen pa­hen­si kiu­saa­mis­ta

– Äi­ti sa­noo, et­tei ole kos­kaan ta­van­nut niin ilois­ta las­ta, kuin minä olin pik­kui­se­na, ker­too Sil­ja, jon­ka sil­mis­sä tui­kah­taa ilo, var­maan­kin se sama, jon­ka äi­ti on alus­ta saak­ka näh­nyt.

Lap­suu­den huo­let­to­muu­den ja ilon se­kaan al­koi tul­la tum­mem­pia sä­vy­jä, kun Sil­ja aloit­ti vii­si­vuo­ti­aa­na esi­kou­lun. Sa­mal­la luo­kal­la ole­vat kak­si tyt­töä ot­ti­vat Sil­jan heti sil­mä­ti­kuk­seen. Esi­kou­lus­sa al­ka­nut kou­lu­kiu­saa­mi­nen kes­ti kaik­ki vuo­det ala­kou­lun lop­puun saak­ka.

Kiu­saa­jia oli aluk­si pie­ni po­ruk­ka, mut­ta kol­man­nen ja nel­jän­nen luo­kan ai­ka­na po­ruk­ka laa­je­ni. Kiu­saa­mi­nen oli jat­ku­vaa, ja sitä teh­tiin sa­las­sa eleil­lä, ke­hon­kie­lel­lä, vi­hai­sil­la kat­seil­la, hauk­ku­mi­sel­la ja pois­sul­ke­mi­sel­la. Jos­kus ti­lan­ne es­ka­loi­tui fyy­si­sek­si tö­ni­mi­sek­si­kin.

Alus­sa Sil­ja ker­toi asi­as­ta van­hem­mil­leen, jot­ka ot­ti­vat yh­teyt­tä opet­ta­jaan. Ti­lan­net­ta sel­vi­tel­tiin, mut­ta asia ei muut­tu­nut pa­rem­paan, vaan päin­vas­toin.

– Opet­ta­jat pi­ti­vät kiu­saa­jil­le pu­hut­te­lu­ja, mut­ta ker­to­mi­sen jäl­keen kiu­saa­mi­nen vain pa­he­ni. Lo­pe­tin ker­to­mas­ta asi­as­ta myös van­hem­mil­le­ni, kos­ka ajat­te­lin, et­tä kiu­saa­mi­nen py­syy edes jol­la­kin ta­val­la sie­det­tä­vä­nä, jos sii­hen ei puu­tu­ta.

Pa­ra­ne­mi­nen vie ai­kaa

Seit­se­män­nel­le luo­kal­le siir­ty­es­sään Sil­ja löy­si en­sim­mäi­set oi­ke­at ys­tä­vät. Hän ker­toi heil­le ti­lan­tees­taan, ja ys­tä­vät ot­ti­vat hä­net suo­jiin­sa. Sa­moi­hin ai­koi­hin hän päät­ti lait­taa Ins­tag­ram-ti­lin. Siel­lä hän al­koi ker­toil­la avoi­mes­ti ko­ke­muk­sis­taan. Erää­nä päi­vä­nä Sil­ja ja­koi Ins­tag­ram-ti­lin­sä vies­til­lä äi­dil­leen. Jär­ky­tyk­ses­tä toi­vot­tu­aan äi­ti ot­ti yh­teyt­tä kiu­saa­jien van­hem­piin ja al­koi ha­kea tyt­tä­rel­leen am­mat­ti­a­pua.

Avun saa­mi­nen on ol­lut ki­vik­kois­ta, mut­ta ma­sen­nus­lääk­kei­den aloit­ta­mi­nen al­koi pik­ku­hil­jaa nos­taa mie­li­a­laa. Epä­sään­nöl­li­sen kes­kus­te­lu­a­vun jäl­keen Sil­ja sai vih­doin pai­kan vii­me ke­sän alus­sa sai­raa­lan psy­ki­at­ri­sel­ta osas­tol­ta. Jak­so osas­tol­la ei kui­ten­kaan tuot­ta­nut toi­vot­tua tu­los­ta, vaan Sil­ja koki, et­tei hä­nen ti­lan­net­taan täy­sin ym­mär­ret­ty siel­lä.

– Osas­tol­la oli ai­van iha­nat hoi­ta­jat, mut­ta ti­lan­tees­ta­ni oli­si saa­nut re­a­lis­ti­sem­man ku­van, jos ei oli­si ol­lut ke­sä­lo­ma. Olo­ni oli pa­rem­pi, kun en näh­nyt kiu­saa­ji­a­ni, ei­vät­kä trau­mat ol­leet sil­loin niin vah­voi­na pääl­lä.

Osas­to­jak­son an­ti aut­toi kui­ten­kin jä­sen­te­le­mään aja­tuk­sia ja loi toi­voa, et­tä pa­ra­ne­mi­nen on vie­lä mah­dol­lis­ta.

– Pik­ku­hil­jaa tus­ka, jon­ka olin luul­lut ole­van py­sy­vää, muun­tui re­pi­vis­tä lie­keis­tä ta­sai­sek­si kuu­meek­si koko ke­hoon. Sil­loin ta­ju­sin, et­tä mi­nul­la­kin on mah­dol­li­suus pa­ran­tua, vaik­ka se vei­si­kin ai­kaa, Sil­ja ker­taa kään­teen­te­ke­vää het­keä.

Keho tal­len­taa trau­man

Trau­ma on pyyh­ki­nyt muis­tot Sil­jan mie­les­tä noin kah­dek­san vuo­den ajal­ta.

– Mi­nul­la ei ole sel­kei­tä muis­to­ja tuol­ta ajal­ta, vain su­mui­sia ku­via. Voin tar­kis­taa kui­ten­kin päi­vä­kir­jois­ta­ni, mitä on ta­pah­tu­nut. Van­hem­pa­ni myös ker­to­vat ja tar­ken­ta­vat joi­ta­kin asi­oi­ta, jot­ka ovat epä­mää­räi­si­nä mie­le­ni pe­ru­koil­la.

Jot­kin kiu­saa­mis­ta muis­tut­ta­vat asi­at toi­mi­vat yhä trig­ge­rei­nä, eli lau­kai­se­vat mie­les­sä ja ke­hos­sa trau­ma­muis­tot vah­va­na ah­dis­tuk­se­na ja pa­niik­ki­oi­rei­na. Trau­mat ulot­tu­vat rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin saak­ka, jos­sa osa kiu­saa­jis­ta myös käy. Käyn­ti toi­sen paik­ka­kun­nan seu­rois­sa oli iki­muis­toi­nen ko­ke­mus.

– Yl­lä­tyin, kun toi­sen paik­ka­kun­nan rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä koin rak­kaut­ta ja yh­teyt­tä, jon­ka lap­suu­des­ta­ni muis­tan. Olin osa yh­tä isoa per­het­tä, vi­koi­ne­ni ja vir­hei­ne­ni. Yl­lät­tä­en sai­rau­te­ni, men­nei­syy­te­ni ja di­ag­noo­si­ni oli­vat­kin mer­ki­tyk­set­tö­miä.

An­teek­si an­ta­mi­nen aut­taa pääs­tä­mään ir­ti

Vuo­sien saa­tos­sa kiu­saa­jil­le tuli ka­tu­mi­sen het­kiä ja he pyy­si­vät Sil­jal­ta an­teek­si. Seu­raa­va­na päi­vä­nä kiu­saa­mi­nen kui­ten­kin ai­na jat­kui. Sil­ja op­pi, et­tä an­teek­si­pyyn­nöl­lä ei ol­lut hei­dän koh­dal­laan mi­tään mer­ki­tys­tä.

– En tar­vit­se heil­tä enää an­teek­si­pyyn­töä. Mut­ta jos he ha­lu­a­vat jos­kus pyy­tää an­teek­si, pi­täi­si kaik­ki asi­at kes­kus­tel­la ja käy­dä läpi.

Mie­les­sään Sil­ja on kui­ten­kin an­ta­nut heil­le an­teek­si. Tämä on ol­lut vält­tä­mä­tön­tä oman hy­vin­voin­nin ja ir­ti pääs­tä­mi­sen ta­kia.

Suu­rim­man avun Sil­ja ko­kee saa­neen­sa tu­ki­hen­ki­löl­tä, jota ta­paa kuu­si tun­tia vii­kos­sa. He käy­vät yh­des­sä sa­lil­la ja kä­ve­lyl­lä. Tu­ki­hen­ki­lön an­ta­ma kan­nus­tus ja roh­kai­su eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa on ol­lut kor­vaa­ma­ton­ta.

Sil­loin kun muu­ta ei ole ol­lut, on ol­lut tun­ne Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta.

– Vaik­ka omat voi­ma­ni lop­pui­si­vat, Ju­ma­lal­la on kei­non­sa. Tai­vaan Isäl­le kel­paan ai­na täl­lai­se­na. Se loh­dut­taa eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun en koe ole­va­ni tar­peek­si ar­vo­kas ih­mi­sek­si.

Tu­le­vai­suu­del­la on an­net­ta­vaa

Sil­ja tie­tää, et­tä pa­ra­ne­mi­nen kiu­saa­mi­ses­ta ai­heu­tu­nees­ta trau­mas­ta voi ol­la pit­kä pro­ses­si. Suun­ta on kui­ten­kin ylös­päin. Jo­kin pie­ni ää­ni vie­lä kuis­kut­taa, et­tä sai­raus tu­lee ole­maan ai­na osa elä­mää, mut­ta eh­kä se­kin ää­ni vie­lä vai­me­nee.

Tu­le­vai­suus­kaan ei ole enää mus­taa ja nä­kö­a­la­ton­ta, vaan va­loa, unel­mia ja ta­voit­tei­ta on tul­lut pik­ku­hil­jaa elä­mään.

– Suun­ni­tel­mis­sa­ni on muut­taa omil­le­ni jon­kun vuo­den jäl­keen ja ha­keu­tua sa­mal­la psy­ko­te­ra­pi­aan. Iso­na ha­lu­ai­sin ol­la kir­jai­li­ja, Sil­ja hen­käi­see.

Sil­mis­sä vä­läh­tää taas ilo. Pie­nen Sil­jan ilo, joka on kaik­ki nämä vuo­det ol­lut sy­väl­lä pii­los­sa, mut­ta kui­ten­kin ai­na siel­lä.

Lue jut­tu ko­ko­nai­suu­des­saan tä­män vii­kon Päi­vä­mie­hes­tä.