Mar­jo Es­ko­la

Tyh­jän sy­lin tun­ne, pit­kä odo­tus ja kai­puu. Ei nii­tä osaa edes se­lit­tää, sa­noik­si pu­kea. Tun­teet ovat sy­viä, ko­ko­nais­val­tai­sia. Ne tun­tu­vat koko ke­hos­sa ja eri­tyi­ses­ti mie­les­sä.

Al­kuun poh­dim­me, kuu­lee­ko Ju­ma­la mei­dän ru­kouk­sem­me, nä­kee­kö hän mei­dän su­rum­me ja lap­sen kai­puum­me? Olem­me­ko eh­jiä, ko­ko­nai­sia? Kel­paan­ko puo­li­sol­le­ni, kel­paam­me­ko lä­hei­sil­le ja yh­teis­kun­nal­le? Mi­ten mei­dän käy ja mikä on tu­le­vai­suu­tem­me, kun las­ta ei per­hee­seem­me an­ne­ta­kaan?

Lap­set­to­muus ei ole mer­kin­nyt vain sitä, et­tä jo­tain tär­ke­ää on jää­nyt puut­tu­maan, vaan mo­net tu­le­vai­suu­den­ku­vi­tel­mat on pi­tä­nyt ra­ken­taa uu­del­leen. Olem­me saa­neet huo­ma­ta, et­tä it­ses­tään­sel­vyy­te­nä tar­jot­tu elä­män­kaa­ri ei ole­kaan it­ses­tään­sel­vyys. On pi­tä­nyt miet­tiä pe­rin­poh­jai­ses­ti, mitä lop­pu­e­lä­mä tuo tul­les­saan. On myös käy­nyt mie­les­sä, joh­tuu­ko lap­set­to­muu­tem­me jos­ta­kin ele­tyn elä­män er­hees­tä. Nuo­rem­pa­na koki myös jol­lain ta­paa voi­mak­kaam­pa­na ym­pä­ris­tön luo­mat pai­neet ja odo­tuk­set. Oli­vat­ko ne to­del­li­sia vai ei­vät, mut­ta mei­dän tun­tei­tam­me ne oli­vat.

Ei ol­lut ai­na help­poa läh­teä seu­roi­hin, ol­la us­ko­vais­ten yh­tei­sös­sä. Su­vi­seu­roi­hin läh­te­mi­nen tun­tui muu­ta­man ker­ran yli­voi­mai­sel­le. Mik­si me em­me saa ko­kea iloa suu­ris­ta seu­rois­ta oman lap­sen kans­sa? Kuin­ka iha­na oli­si ol­lut ly­kä­tä vau­nu­ja, ihas­tel­la lap­sen iloa kai­kes­ta ja näh­dä myös mui­den ihas­te­le­vat kat­seet. Sit­ten on kui­ten­kin muis­tu­nut mie­leen, kuin­ka meil­lä on pal­jon pik­ku­ys­tä­viä, joi­ta olem­me saa­neet hoi­va­ta ja kul­jet­taa kuin omia lap­sia läpi su­vi­seu­ra­kau­pun­gin. Olem­me saa­net sa­mal­la ol­la avuk­si lä­hei­sil­lem­me. Ja­et­tu ilo on ol­lut mo­nin­ker­tai­nen.

Työ­yh­tei­sö­kin on tuo­nut omat pai­neen­sa. Ei siel­lä­kään ole ai­na ol­lut help­poa ol­la tois­ten per­heel­lis­ten kes­kel­lä ja vas­ta­ta ute­lui­hin lap­ses­ta. Kyl­lä­hän se­kin on kos­ke­nut, aja­tus sii­tä, et­tä mei­dän su­kum­me ei jat­ku, mei­dän per­heem­me ta­ri­na päät­tyy mei­hin. Mitä meis­tä jää jäl­jel­le? Se on loh­dut­ta­nut, et­tä mi­tään em­me tääl­tä saa mu­kaan. Ei­vät mei­dän an­si­om­me, ei­vät omat lap­set­kaan vei­si mei­tä tai­vaa­seen, vaan tä­hän tar­vi­taan oma­koh­tais­ta us­koa. Tämä us­ko sekä luot­ta­mus Ju­ma­laan riit­tää.

On­han meil­lä toi­sem­me. Tur­val­li­sel­la, lä­hei­sel­lä ja ra­kas­ta­val­la pa­ri­suh­teel­la on ol­lut suu­ri mer­ki­tys lap­set­to­muu­den kä­sit­te­lys­sä ja jak­sa­mi­ses­sa. Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut mei­dät toi­sil­lem­me tu­ek­si ja ilok­si. Vaik­ka oli­han tämä meil­le al­kuun krii­si, joka ko­et­te­li myös pa­ri­suh­det­tam­me. On­nek­si löy­sim­me meil­le so­pi­van ta­van kä­si­tel­lä asi­aa, löy­sim­me ha­lua ym­mär­tää ja kuun­nel­la toi­si­am­me sekä kun­ni­oit­taa tois­tem­me ta­po­ja kä­si­tel­lä vai­ke­aa asi­aa. Saim­me huo­ma­ta, et­tä omien toi­vei­den ja tar­pei­den sa­noit­ta­mi­nen eh­käi­si vää­riä tul­kin­to­ja ja toi mei­tä lä­hem­mäs toi­si­am­me. Se lu­jit­ti suh­det­tam­me.

Oma huu­mo­ri on ol­lut mo­nen het­ken pe­las­tus ja ti­lan­tei­den ke­ven­tä­jä. Myös tois­ten lap­set­to­mien pa­ris­kun­tien ver­tais­tu­ki on tuo­nut ja tuo yhä mer­ki­tyk­sel­li­siä het­kiä: joku on lä­hel­lä ja läs­nä ym­mär­tä­en. Us­ko tuo suur­ta iloa, ja sen avul­la lap­set­to­muu­den ki­pu­a­kin on ol­lut hel­pom­pi kan­taa.

Olem­me tien­neet, et­tei­vät ih­mi­set voi tie­tää täy­sin mei­dän elä­män­ti­lan­net­tam­me ja jak­sa­mis­tam­me. Sil­ti on vä­lil­lä ih­me­tyt­tä­nyt, et­tä ei­vät­kö lä­hei­set ja ys­tä­vät us­kal­la ky­syä meil­tä asi­as­ta, ei­vät­kö us­kal­la koh­da­ta ja aset­tua vie­rel­le. Sil­loin on ol­lut hyvä ky­syä it­sel­tä sitä, mi­ten minä koh­taa jon­kun, jol­la on vai­kea elä­män­ti­lan­ne tai jo­kin ki­peä asia. Olem­me jou­tu­neet to­te­a­maan, et­tä se ei ole help­poa.

Ar­mol­li­suus it­seä ja toi­sia koh­taan on ol­lut tär­ke­ää täs­sä­kin asi­as­sa. Ja vaik­ka täs­tä ei pys­tyi­si it­se­kään ai­na pu­hu­maan mui­den kans­sa, on sil­ti ol­lut on­nel­lis­ta tun­tea, mi­ten ys­tä­vyys on kan­ta­nut ja tuo­nut suur­ta iloa elä­määm­me. Olem­me tun­te­neet, et­tä mei­dät­kin hy­väk­sy­tään ko­ko­nai­si­na, täl­lai­se­naan. Us­ko on avan­nut tun­tei­ta ym­mär­tää ole­vam­me lap­set­to­mi­na­kin osa suur­ta Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä, osa suur­ta us­ko­vais­ten per­het­tä.

Vä­hi­tel­len, usei­den vuo­sien jäl­keen, olem­me tul­leet asi­an kans­sa si­nuik­si ja so­peu­tu­neet osaam­me. On tul­lut tun­ne, et­tä tämä suru ei kos­kaan hä­viä, mut­ta se on ajan myö­tä muut­ta­nut muo­to­aan ja kir­kas­tu­nut meil­le siu­nauk­sek­si.

Meil­lä on lupa elää omaa ta­val­lis­ta elä­määm­me, naut­tia har­ras­tuk­sis­ta, va­paa­eh­tois­työs­tä, mat­kus­ta­mi­ses­ta, ole­mi­ses­ta ja lais­kot­te­lus­ta­kin sekä ol­la vä­sy­nei­tä. On halu kuu­lua us­ko­vais­ten jouk­koon ja tun­tea iloa sii­tä, et­tä kes­ki­näi­nen rak­kaus an­taa niin pal­jon iloa, mut­ta eri­tyi­ses­ti sii­tä, et­tä tääl­lä me saam­me pal­jon an­teek­si. Juu­ri täs­sä ja tä­nään on hyvä näin. Juu­ri täs­sä het­kes­sä on help­po luot­taa Ju­ma­lan siu­nauk­seen ja joh­da­tuk­seen.

Haas­ta­tel­tu pa­ris­kun­ta ei ha­lua ai­heen ar­kuu­den vuok­si esiin­tyä omal­la ni­mel­lään.