Sirk­ka Leh­to

Py­häin­päi­vää vie­te­tään tänä vuon­na lau­an­tai­na 2.11.2024. Py­häin­päi­vä on su­lau­tu­ma kah­des­ta juh­las­ta, kaik­kien py­hien päi­väs­tä 1.11. (Fes­tum om­nium sanc­to­rum) ja kaik­kien us­ko­vien vai­na­jien muis­to­päi­väs­tä 2.11. (Com­me­mo­ra­tio om­nium fi­de­lium de­func­to­rum).

Py­häin­päi­vä­nä hau­taus­mail­le syt­tyy kynt­ti­löi­den va­lo­me­ri. Kir­kon vies­tin­tä muis­tut­taa, et­tä mo­nis­sa seu­ra­kun­nis­sa vie­te­tään ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia tai har­taus­het­kiä, jos­sa sy­ty­te­tään kynt­ti­löi­tä edel­li­sen vuo­den ai­ka­na kuol­lei­den seu­ra­kun­nan jä­sen­ten muis­tol­le. Näi­hin ti­lai­suuk­siin kut­su­taan eri­tyi­ses­ti nii­tä, joi­den ko­ke­ma suru ja me­ne­tys on juu­ri ta­pah­tu­nut.

– Hau­doil­la käy­mi­nen py­häin­päi­vä­nä on yh­tei­söl­li­nen, usein su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le pe­riy­ty­vä pe­rin­ne. Pe­rin­teet ja ri­tu­aa­lit loh­dut­ta­vat ja kan­nat­te­le­vat juu­ri sik­si, et­tä nii­hin saa osal­lis­tua osa­na yh­tei­söä ja ket­jua: näin me ih­mi­set olem­me sel­viy­ty­neet su­ku­pol­ves­ta toi­seen, kir­joit­taa kir­kon vies­tin­nän lai­naa­ma psy­ko­te­ra­peut­ti, TT, Heli Pruu­ki ar­tik­ke­lis­saan, joka kä­sit­te­lee kuo­le­maa ja su­rua.

Mil­tä suru tun­tuu?

Päi­vä­mies ky­se­li lu­ki­joil­taan vii­kon ky­sy­mys -pals­tal­la, mil­tä suru tun­tuu ja mi­ten sen kans­sa pär­jää.

"Suru tun­tuu pai­no­na ke­hos­sa. Se pai­naa mie­len ma­ta­lal­le ja hi­das­taa as­ke­lia py­säyt­tä­en ne vä­lil­lä ko­ko­naan. Suru muut­taa muo­to­aan ja vai­kut­taa eri ta­voin eri päi­vi­nä. Jos­kus pär­jää pa­rem­min, mut­ta toi­si­na päi­vi­nä on pak­ko an­tau­tua ja to­de­ta, et­tä suru on vah­vem­pi. Sil­loin voi jät­tää suun­ni­tel­man­sa päi­vän töis­tä ja teh­tä­vis­tä. Kau­nis mu­siik­ki, kynt­ti­lät ja ru­kous loh­dut­ta­vat ja vie­vät het­ken eteen­päin", ku­vai­li yk­si juu­ri lap­sen­sa me­net­tä­nyt lu­ki­ja.

Mo­net vas­taa­jat ker­toi­vat, et­tä su­rua on vai­kea sa­noit­taa, mut­ta et­tä se tun­tuu mie­len li­säk­si ke­hos­sa as­ti. Se on usein mo­ni­ta­hois­ta ja -sä­vyis­tä, ja sitä on ku­vat­tu tyh­jyy­te­nä, mus­ta­na, kai­pauk­se­na, hyö­ky­aal­to­na, vi­ha­na, toi­vot­to­muu­te­na, la­maan­tu­mi­se­na ja läm­pi­mi­nä muis­toi­na. Suru myös it­ket­tää.

Lu­ki­jat ku­va­si­vat, et­tä suru kul­kee aal­toi­na, ja et­tä kun su­run het­ki tu­lee, se kan­nat­taa hy­väk­syä ja an­taa sil­le mah­dol­li­suu­den tul­la ja ol­la. Sil­lä lail­la pär­jää pa­rem­min. Ar­jen pe­rus­ru­tii­nit myös aut­ta­vat.

Tai­vaas­sa ei ole su­rua

Moni koki us­kon voi­ma­va­ra­na myös su­rus­sa, mut­ta lä­hei­set ih­mi­set ja am­mat­ti­a­vun tär­keys nou­si­vat myös esil­le. Apua on tuo­nut myös myön­tei­nen asen­noi­tu­mi­nen; voi aja­tel­la, et­tä Ju­ma­la an­taa so­pi­vas­ti sekä iloa et­tä su­rua ja an­taa voi­mat kes­tää – vä­lil­lä huo­nom­min, vä­lil­lä pa­rem­min. Joku vas­ta­si, et­tä su­run kans­sa pär­jää, kos­ka on pak­ko: ”Sen al­la voi het­ken ry­peä ja koh­da­ta su­ruun liit­ty­vät asi­at, mut­ta sin­ne ei kan­na­ta jää­dä, vaan ope­tel­la elä­mään uut­ta nor­maa­lia, jos­sa suru on si­vu­roo­lis­sa.”

Joku lu­ki­jois­ta to­te­si, et­tä suru jät­tää ar­pia. Mo­nia loh­dut­ti aja­tus, et­tä vaik­ka suru kul­kee mu­ka­na koko lop­pu­e­lä­män, tai­vaas­sa ei ole enää su­rua. Ru­koi­le­mi­nen ja Ju­ma­lan lu­paus pi­tää huol­ta on aut­ta­nut.