Kansainvälistä Downin syndrooman päivää vietetään tänään 21.3. Päivän tarkoituksena on edistää tietoutta Downin oireyhtymästä, joka on Suomen yleisin kromosomihäiriö. Suomessa noin 70 perhettä saa kuulla vuosittain, että syntyneellä lapsella on Downin oireyhtymä, joka ei ole periytyvä, vaan kyseessä on satunnainen kehityshäiriö. Toistumisen todennäköisyys seuraavassa raskaudessa on pieni. Mosaikismista puhutaan, kun vain osassa soluista on ylimääräinen kromosomi.
Kolmikymppinen Matleena Parviainen asuu Lohjalla äitinsä ja 17-vuotiaan Aku-veljensä kanssa. Kun Matleena syntyi vuonna 1994, perhe asui Vaajasalon saaressa isossa talossa vuokralla. Isä Jari Parviainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa. Matleena on 12-lapsisen perheen kuudes lapsi.
– Downin syndrooma tuli aivan yllätyksenä. Sisarukset hyväksyivät asian heti ja minä äitinä viimeiseksi. Saimme ihanan helpon ja tyytyväisen vauvan. Sisarukset hoitivat häntä innoissaan, muistelee äiti Hannele Parviainen.
Työkeskuksessa riittää tekemistä
Matleena Parviainen käy arkisin työkeskuksella työssä.
– Siivoan ja hoidan pyykin ripustuksen ja pesen WC:n, Parviainen mainitsee arkipäivän aktiviteetteja. Lista jatkuu muun muassa lautapeleillä, kauneudenhoidolla, kävelylenkeillä ja taukojumpalla.
Päivät kuluvat työkavereiden ja illat äidin ja Aku-veljen kanssa. Viikolla saattaa kylään tulla sisaruksia ja serkkuja, vaikkapa saunomaan, tai perhe lähtee itse kylään.
– Hoidan Pihla-siskon Liina-vauvaa ja Ville-veljen Vinski-vauvaa ja hengailen siskojen ja lasten kanssa. Lauletaan ja pelaillaan ja jutellaan. Soitellaan perhevideopuheluita joka päivä.
– On kiva nähdä, mitä toiset puuhaa. Joskus en jaksa vastata puheluun, Parviainen kertoo.
Harrastuksia on luetella asti: terveysliikuntaa äidin kanssa, vesijumppaa, liikuntakerhoa, keilausta.
– Tykkään myös taideilloista, joita järjestämme silloin tällöin. Rakastan virkkaamista. Virkkaan patalappuja ja mattoja, Parviainen kertoo.
Aktiivisesti menossa mukana
Äidin mukaan Matleena on rauhallinen ja ystävällinen ja puhuu kauniisti kaikille. Hän on tunnollinen työntekijä ja hoitaa kotityöt hyvin. Hän leipoo taitavasti sämpylät ja laittaa aamupalan valmiiksi. Hän viikkaa pyykit ja on ollut mukana äidin siivoushommissa. Hän ilahtuu, kun siskoja tai veljiä tulee käymään. Myös äidin Jaana-siskon perheen luona käyminen ilahduttaa. Laulaminen ja onnittelukorttien kirjoittaminen tuo iloa. Sanapala-pelin pelaaminen kännykällä on kivaa.
Kun Matleena Parviainen oli pieni, hän tykkäsi kuunnella satuja ja kulkea sisarusten mukana leikeissä.
– Tykkäsin laulaa muumilauluja täysillä, hän nauraa.
– Luin iskän sylissä jotain kirjaa. Istuin mielelläni jalat ristissä lattialla ja seurasin toisten puuhia. Disney-prinsessat oli ihan parhaita.
Perhe asui Muuramessa, kun Matleena kävi harjaantumiskoulua. Siellä oli mukavaa.
– Hoidin ja autoin toisia oppilaita vähän liikaakin. Opettajat oli mukavia ja sinne oli aina kiva mennä. Tuntui, että olisi mennyt kyläilemään isoon perheeseen, nuori nainen tuumii.
– Kuparin Kirsti kävi meillä puheterapian merkeissä ja se oli kivaa, hän lisää.
Matleena Parviainen haluaa kertoa Päivämiehen lukijoille, että on katsonut moneen kertaan Yle Areenasta Osmo ja Peltsi -ohjelmaa. Ohjelmassa retkeilevät Down-poika Osmo ja hänen isänsä.
– Se on niin hyvä. Varsinkin se kohta, kun Osmo kutittaa Peltsiä, Parviainen hekottaa.
Opistomuistot ja seurat ovat tärkeitä
Perhe asui Salossa, kun Matleena Parviainen lähti opistoon Jämsään. Jari-isä vei tyttärensä ensimmäisellä kerralla opistolle moottoripyörällä. Molemmilla puutui takapuoli ja piti pysähtyä välillä.
– Heidät oli huomattu, kun ajoivat pihaan, äiti nauraa.
Opistossa Parviainen lauloi isossa kuorossa. Viikkoihin sisältyi myös erilaisia liikuntajuttuja, kuten ratsastusta. Asuntolaan tuli kyläilemään toisia opiskelijoita ja oli ystäväkerhotoimintaa.
– Iltalaulut omassa solussa oli kivaa. Opistokaveri piti iltahartauden. Kalevi Palokangas oli meidän ohjaaja, ja pelattiin ja laulettiin paljon. Oli niin kivaa. Se oli yksi ihana vuosi vuosien joukossa, Parviainen huokaa.
Opistosta hän sai Anni-ystävän. He ovat kyläilleet toistensa luona opiston jälkeen ja tavanneet Suviseuroissa sekä tehneet työvuoroja yhdessä.
– Kortteja on lähetelty ja puheluita soiteltu. On iloista ja mukavaa olla yhdessä. Siitä tuntee ystävän.
Matleena Parviainen käy seuroissa Lohjan rauhanyhdistyksellä.
– Hän huolehtii, milloin on seurat ja missä, ja jos ei päästä menemään, niin kuuntelemme netistä. Hän kuuntelee eri seuroja netin kautta pitkin viikkoa, kotiseurat ja sisarillat ovat tärkeitä, äiti-Hannele kertoo, ja lisää listaan vielä myyjäiset, rauhanyhdistyksen pihatalkoot sekä oman siivousvuoron.
– Tuntuu niin hyvälle kuunnella puheita. Mää kuuntelen niin hartaasti. Olen kerran puhunut seurakuntaillassa oman puheenvuoron, Parviainen kertoo ja luettelee mummista lähtien koko joukon tärkeitä ihmisiä, joita seuroissa tapaa.
Iskä odottaa taivaassa
Parviaisen isä kuoli neljä vuotta sitten. Hän kertoo, miltä nykyisin tuntuu se, että isää ei enää ole:
– Tulee paljon muistoja, kun kuuntelen iskän lauluja. Iskä lauloi ja vihelteli ja soitti pianoa ja teki itse puukon koteloita ja puukkoja. Ja silitti kissaa ja jutteli sille. Katson kännykältä videoita iskästä ja nauran kippurassa. Olin isin tyttö. Välillä tulee ikävä ja itku, varsinkin jos lauletaan iskän lempivirsi Oi Jeesus, lohdutukseni (VK 538).
Matleena Parviainen kertoo käyvänsä välillä isänsä haudalla.
– Vien kynttilän ja tuntuu vähän oudolta, kun ei ole iskää. Onneksi iskä odottaa mua taivaassa.
Hannele-äiti kertoo lopuksi, kuinka alun suru erityislapsen saamisesta on muuttunut suureksi iloksi.
– Elän Matleenan ja Akun kanssa hyvää elämää ja olen kiitollinen Matleena-tytöstä, joka jakaa elämääni. Taivaan Isä tietää, mitä meille itse kullekin antaa. Ja samalla hän sen siunaa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys