Jo­han­na Lu­mi­jär­vi

Une­ton yö kes­kel­lä to­dek­si tul­lut­ta pai­na­jais­ta ei unoh­du kos­kaan. Oli vain tus­ka ja lo­put­to­mat ky­sy­myk­set ja ru­kouk­set. It­se val­voin ko­to­na, kos­ka siel­lä­kin piti jon­kun ol­la. Odo­tin ja toi­voin, et­tä jos Hen­ri kui­ten­kin vie­lä osai­si tul­la ko­tiin tur­vaan, kyl­mis­sään mut­ta elos­sa. Et­tä sai­sin ot­taa sy­liin, an­taa kui­vaa ja läm­min­tä pääl­le. Tie­sim­me, et­tä vä­his­sä va­rus­teis­sa hän ei kau­an voi­si säi­lyä elos­sa nois­sa olo­suh­teis­sa, ker­too Ul­la-Riit­ta Ho­lap­pa it­se­näi­syys­päi­vän jäl­kei­ses­tä yös­tä vuon­na 2020.

Ho­la­pal­la on puo­li­son­sa Leon kans­sa 13 las­ta ja vii­si­kym­men­tä las­ten­las­ta. Kes­kim­mäi­nen lap­sis­ta, sil­loin 32-vuo­ti­as Hen­ri ka­to­si tuo­na it­se­näi­syys­päi­vä­nä ja oli ka­teis­sa ne­li­sen kuu­kaut­ta.

Ka­to­a­mis­ta edel­si syk­sy, jon­ka ai­ka­na tois­ta ker­taa psy­koo­siin jou­tu­nut Hen­ri oli lai­tos­hoi­dos­sa. Per­he oli edel­li­se­nä ke­sä­nä iloin­nut, et­tä Hen­ri oli pu­he­li­aam­pi ja vir­ke­äm­pi kuin ai­em­min. Nyt voin­ti meni vain huo­nom­mak­si, ja Hen­ri oli tus­kai­nen ja ah­dis­tu­nut.

– Sai­rau­den puh­jet­tua oli Hen­ril­le ai­van kuin kir­kas­tu­nut us­kon tär­keys. Hän muis­tut­te­li si­sa­ruk­si­aan­kin pu­he­luis­sa us­ko­mi­sen asi­ois­ta. Use­am­paan ker­taan hän to­te­si, et­tä us­ko on elä­män tär­kein asia, muis­te­lee äi­ti nyt pari vuot­ta myö­hem­min.

– Toi­saal­ta Hen­ri saat­toi lä­he­tel­lä si­sa­ruk­sil­leen vies­te­jä, jot­ka sai­vat hei­dät ky­se­le­mään toi­sil­taan, on­ko vel­jel­lä kaik­ki hy­vin.

Lap­se­na Hen­ri oli van­hem­pien­sa mu­kaan ai­van ta­val­li­nen iha­na, val­ko­tuk­kai­nen poi­ka. Ala­kou­lus­sa hän tyk­kä­si juok­sus­ta ja jal­ka­pal­los­ta. Jos­tain syys­tä hän jou­tui ylä­kou­lus­sa ulos ka­ve­ri­pii­ris­tä, mut­ta ei näis­tä asi­ois­ta ju­tel­lut vas­ta kuin myö­hem­min sis­kol­leen. Ho­lap­pa ker­too, et­tä trau­maat­ti­set ko­ke­muk­set pur­kau­tui­vat pa­niik­ki­oi­rei­na ja ma­sen­nuk­se­na, kun Hen­ri oli jo nuo­ri ai­kui­nen. Hän oli eh­ti­nyt käy­dä am­mat­ti­kou­lun ja ar­mei­jan­kin nor­maa­lis­ti ja ky­ke­ni vä­lil­lä käy­mään työs­sä­kin.

Vuon­na 2016 hän sai­ras­tui psy­koo­siin.

– Nuo kuu­kau­det pit­ki­ne sai­raa­la­jak­soi­neen oli­vat koko per­heel­le to­del­la uu­vut­ta­via ja ras­kai­ta. Muis­tan aja­tel­lee­ni, et­ten var­maan sel­vi­äi­si, jos psy­koo­si jos­kus uu­siu­tui­si, Ho­lap­pa muis­te­lee.

On­nek­si hän ei­kä ku­kaan muu­kaan tien­nyt etu­kä­teen, mil­lai­nen ko­et­te­le­mus per­het­tä koh­tai­si. Vaik­ka syk­syl­lä 2020 mo­net Hen­rin vii­kon­lop­pu­lo­mat jou­dut­tiin kes­keyt­tä­mään, nuo­ri mies odot­ti ko­vas­ti jou­lua ja toi­voi pää­se­vän­sä ko­tiin jou­luk­si. Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma oli toi­nen.

Ho­lap­pa ker­too poi­kan­sa vii­mei­sis­tä päi­vis­tä:

– Jo­ten­kin loh­dul­lis­ta on ol­lut, et­tä Hen­ri sai kak­si vii­meis­tä elin­päi­vään­sä ol­la kes­kel­lä ra­kas­ta per­he­vä­ke­ään syn­ty­mä­päi­vien mer­keis­sä. Isä­ni 89-vuo­tis­juh­lis­sa it­se­näi­syys­päi­vä­nä hä­nen voin­tin­sa äk­kiä ro­mah­ti.

Vie­rai­lu kes­key­tyi ja isä vei säik­ky­vän poi­kan­sa ta­kai­sin osas­tol­le. Siel­tä Hen­ri pää­si­kin pa­ke­ne­maan rän­tä­sa­tee­seen, kyl­mään ja pi­me­ään.

– Ka­to­a­mi­sil­lan ta­pah­tu­mat läh­ti­vät vyö­ry­mään. Va­jaan tun­nin si­säl­lä sii­tä, kun Hen­kan pu­he­li­men han­gel­ta löy­tä­nyt hen­ki­lö oli soit­ta­nut meil­le, oli jo suu­ri jouk­ko lap­si­am­me, hei­dän puo­li­soi­taan ja ys­tä­vi­ään et­si­mäs­sä. Olo­suh­teet oli­vat vai­ke­at, oli pilk­ko­pi­me­ää ja hyy­tä­vää, ja sa­toi rän­tää. Muis­tan yhä sen epä­to­del­li­suu­den tun­teen, ai­van kuin oli­sim­me ol­leet kes­kel­lä pai­na­jais­ta, Hen­rin äi­ti sa­noo hil­jaa.

Meni usei­ta tun­te­ja, en­nen kuin po­lii­sit ot­ti­vat asi­an hoi­taak­seen. Ka­to­a­mi­sil­moi­tus poi­ki vih­jei­tä, jot­ka osoit­tau­tui­vat myö­hem­min vää­rik­si ja oh­ja­si­vat et­sin­tö­jä toi­saal­le.

– Suu­ri jouk­ko ys­tä­viä, naa­pu­rei­ta ja tu­tun tut­tu­ja oli mär­kiä met­siä ja ojia ha­ra­voi­mas­sa, ker­too Ho­lap­pa.

Toi­vo al­koi hii­pua sii­nä vai­hees­sa, kun al­koi tul­la tal­vi, il­ma kyl­me­tä ja ve­sis­töt jää­tyä.

– Tun­tui vai­ke­al­ta ym­mär­tää ja hy­väk­syä sitä, et­tä vaik­ka iso jouk­ko ih­mi­siä, tut­tu­ja ja tun­te­mat­to­mia ovat ai­kaan­sa ja voi­mi­aan sääs­tä­mät­tä räm­pi­neet ym­pä­ri eri alu­ei­ta, jou­dum­me lo­pet­ta­maan et­sin­nät, sa­noo Ho­lap­pa.

Hän ker­too kai­van­neen­sa vi­ra­no­mai­sil­ta pa­rem­paa koh­te­lua ja enem­män em­pa­ti­aa vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa.

Jou­lu ja tal­vi me­ni­vät su­mus­sa:

– Koko pit­kän tal­ven joka il­ta ru­koi­lin, et­tä Tai­vaan Isä an­tai­si Hen­kan löy­tyä. Et­tä hän joh­dat­tai­si jon­kun ih­mi­sen as­ke­leet oi­ke­aan paik­kaan, Ul­la-Riit­ta Ho­lap­pa muis­te­lee.

Vii­mein pää­si­äi­se­nä ru­kouk­siin vas­tat­tiin: ja­lan­kul­ki­ja oli huo­man­nut ojas­sa ole­van su­lan koh­dal­la jo­tain ja oli soit­ta­nut apua.

– Pää­si­äi­sen sa­no­ma tuli lä­hel­le. Jee­sus it­se py­hit­ti hau­dan ih­mi­sel­le le­po­pai­kak­si. Ylös­nou­se­muk­sen toi­vo loh­dut­ti. Oli het­kit­täin hel­pom­pi us­koa, et­tä kirk­kau­den maa odot­taa us­kos­sa nuk­ku­nei­ta. Myö­hem­min on tun­tu­nut hy­väl­tä, kun seu­rois­sa tai muu­al­la joku van­hem­pi tut­tu on tul­lut ot­ta­maan osaa. Toi­voi­sin, et­tä mei­dät voi koh­da­ta ai­van nor­maa­lis­ti. Ei tar­vit­se osa­ta sa­noa mi­tään ih­meel­lis­tä, vaik­ka vain ”olem­me tei­tä muis­ta­neet” riit­tää, Ho­lap­pa roh­kai­see.