Johanna Lumijärvi
Uneton yö keskellä todeksi tullutta painajaista ei unohdu koskaan. Oli vain tuska ja loputtomat kysymykset ja rukoukset. Itse valvoin kotona, koska sielläkin piti jonkun olla. Odotin ja toivoin, että jos Henri kuitenkin vielä osaisi tulla kotiin turvaan, kylmissään mutta elossa. Että saisin ottaa syliin, antaa kuivaa ja lämmintä päälle. Tiesimme, että vähissä varusteissa hän ei kauan voisi säilyä elossa noissa olosuhteissa, kertoo Ulla-Riitta Holappa itsenäisyyspäivän jälkeisestä yöstä vuonna 2020.
Holapalla on puolisonsa Leon kanssa 13 lasta ja viisikymmentä lastenlasta. Keskimmäinen lapsista, silloin 32-vuotias Henri katosi tuona itsenäisyyspäivänä ja oli kateissa nelisen kuukautta.
Katoamista edelsi syksy, jonka aikana toista kertaa psykoosiin joutunut Henri oli laitoshoidossa. Perhe oli edellisenä kesänä iloinnut, että Henri oli puheliaampi ja virkeämpi kuin aiemmin. Nyt vointi meni vain huonommaksi, ja Henri oli tuskainen ja ahdistunut.
– Sairauden puhjettua oli Henrille aivan kuin kirkastunut uskon tärkeys. Hän muistutteli sisaruksiaankin puheluissa uskomisen asioista. Useampaan kertaan hän totesi, että usko on elämän tärkein asia, muistelee äiti nyt pari vuotta myöhemmin.
– Toisaalta Henri saattoi lähetellä sisaruksilleen viestejä, jotka saivat heidät kyselemään toisiltaan, onko veljellä kaikki hyvin.
Lapsena Henri oli vanhempiensa mukaan aivan tavallinen ihana, valkotukkainen poika. Alakoulussa hän tykkäsi juoksusta ja jalkapallosta. Jostain syystä hän joutui yläkoulussa ulos kaveripiiristä, mutta ei näistä asioista jutellut vasta kuin myöhemmin siskolleen. Holappa kertoo, että traumaattiset kokemukset purkautuivat paniikkioireina ja masennuksena, kun Henri oli jo nuori aikuinen. Hän oli ehtinyt käydä ammattikoulun ja armeijankin normaalisti ja kykeni välillä käymään työssäkin.
Vuonna 2016 hän sairastui psykoosiin.
– Nuo kuukaudet pitkine sairaalajaksoineen olivat koko perheelle todella uuvuttavia ja raskaita. Muistan ajatelleeni, etten varmaan selviäisi, jos psykoosi joskus uusiutuisi, Holappa muistelee.
Onneksi hän eikä kukaan muukaan tiennyt etukäteen, millainen koettelemus perhettä kohtaisi. Vaikka syksyllä 2020 monet Henrin viikonloppulomat jouduttiin keskeyttämään, nuori mies odotti kovasti joulua ja toivoi pääsevänsä kotiin jouluksi. Jumalan suunnitelma oli toinen.
Holappa kertoo poikansa viimeisistä päivistä:
– Jotenkin lohdullista on ollut, että Henri sai kaksi viimeistä elinpäiväänsä olla keskellä rakasta perheväkeään syntymäpäivien merkeissä. Isäni 89-vuotisjuhlissa itsenäisyyspäivänä hänen vointinsa äkkiä romahti.
Vierailu keskeytyi ja isä vei säikkyvän poikansa takaisin osastolle. Sieltä Henri pääsikin pakenemaan räntäsateeseen, kylmään ja pimeään.
– Katoamisillan tapahtumat lähtivät vyörymään. Vajaan tunnin sisällä siitä, kun Henkan puhelimen hangelta löytänyt henkilö oli soittanut meille, oli jo suuri joukko lapsiamme, heidän puolisoitaan ja ystäviään etsimässä. Olosuhteet olivat vaikeat, oli pilkkopimeää ja hyytävää, ja satoi räntää. Muistan yhä sen epätodellisuuden tunteen, aivan kuin olisimme olleet keskellä painajaista, Henrin äiti sanoo hiljaa.
Meni useita tunteja, ennen kuin poliisit ottivat asian hoitaakseen. Katoamisilmoitus poiki vihjeitä, jotka osoittautuivat myöhemmin vääriksi ja ohjasivat etsintöjä toisaalle.
– Suuri joukko ystäviä, naapureita ja tutun tuttuja oli märkiä metsiä ja ojia haravoimassa, kertoo Holappa.
Toivo alkoi hiipua siinä vaiheessa, kun alkoi tulla talvi, ilma kylmetä ja vesistöt jäätyä.
– Tuntui vaikealta ymmärtää ja hyväksyä sitä, että vaikka iso joukko ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia ovat aikaansa ja voimiaan säästämättä rämpineet ympäri eri alueita, joudumme lopettamaan etsinnät, sanoo Holappa.
Hän kertoo kaivanneensa viranomaisilta parempaa kohtelua ja enemmän empatiaa vaikeassa tilanteessa.
Joulu ja talvi menivät sumussa:
– Koko pitkän talven joka ilta rukoilin, että Taivaan Isä antaisi Henkan löytyä. Että hän johdattaisi jonkun ihmisen askeleet oikeaan paikkaan, Ulla-Riitta Holappa muistelee.
Viimein pääsiäisenä rukouksiin vastattiin: jalankulkija oli huomannut ojassa olevan sulan kohdalla jotain ja oli soittanut apua.
– Pääsiäisen sanoma tuli lähelle. Jeesus itse pyhitti haudan ihmiselle lepopaikaksi. Ylösnousemuksen toivo lohdutti. Oli hetkittäin helpompi uskoa, että kirkkauden maa odottaa uskossa nukkuneita. Myöhemmin on tuntunut hyvältä, kun seuroissa tai muualla joku vanhempi tuttu on tullut ottamaan osaa. Toivoisin, että meidät voi kohdata aivan normaalisti. Ei tarvitse osata sanoa mitään ihmeellistä, vaikka vain ”olemme teitä muistaneet” riittää, Holappa rohkaisee.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys