In­ke­ri Hau­los

– Vie­lä van­hoil­la päi­vil­lä­ni olen saa­nut iha­nan lah­jan, olen saa­nut pa­ran­nuk­sen ja pa­luun ar­mon lap­suu­te­ni us­koon ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Olin vä­lil­lä hu­kan­nut tär­keim­pä­ni elä­män ku­lu­es­sa. Olen on­nel­li­nen, ker­toi Tyy­ne Me­ri­läi­nen, joka sai nuk­kua van­hurs­kas­ten le­poon 95-vuo­ti­aa­na, 10. mar­ras­kuu­ta 2015. Me­ri­läi­sen elä­män­ta­ri­na on pu­hut­te­le­va:

Oli hei­nä­kuun al­ku vuon­na 1943, kah­dek­san­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Nuo­ri, 23-vuo­ti­as ou­lu­lai­nen ter­veys­si­sa­ro­pis­ke­li­ja Tyy­ne Lah­den­pe­rä (syn­ty­nyt 22.6.1920) oli ko­men­net­tu so­dan vuok­si töi­hin kah­dek­si kuu­kau­dek­si Sä­räis­nie­mel­le. Laa­jas­sa pi­tä­jäs­sä ei ol­lut so­dan ai­ka­na lää­kä­riä ei­kä ap­teek­ki­a­kaan. Näi­tä vaa­ti­via teh­tä­viä Tyy­nen piti al­kaa yk­sin hoi­ta­maan siel­lä. Sä­räis­nie­me­läi­nen he­vos­mies haki Tyy­nen Vaa­lan rau­ta­tie­a­se­mal­ta ja kul­jet­ti hä­net vä­häi­si­ne ta­va­roi­neen kun­nan­ta­lon ylä­ker­ran pie­neen asun­toon.

Il­lal­la Sä­räis­nie­men ter­veys­lau­ta­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja, vii­pu­ri­lais­läh­töi­nen kant­to­ri Au­gust Telk­ki kut­sui ko­kouk­sen jäl­keen aran nä­köi­sen Tyy­nen ko­tiin­sa: ”Tuut­han sie jon­nain eh­toon meill´ il­ta­sell´. Meill´ on mui­ta­kin nuo­rii.”

Tyy­ne pyö­räi­li jo seu­raa­va­na il­ta­na kant­to­ri­laan. Pir­tin pöy­dän ää­res­sä is­tui Kat­ri-äi­ti, joka oli Sä­räis­nie­men ala­kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­ja, Au­gust-kant­to­ri-isä sekä Mart­ti-poi­ka, joka oli vas­ta val­mis­tu­nut Ka­jaa­nin se­mi­naa­ris­ta kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jak­si ja so­das­ta lo­mil­le pääs­syt vän­rik­ki. Per­heen Au­vo-poi­ka oli täl­löin so­ti­las­pap­pi­na rin­ta­mal­la.

Il­lan mit­taan oli tul­tu tu­tuik­si, mu­si­soi­tu ja pu­hut­tu us­ko­mi­sen tär­key­des­tä eri­tyi­ses­ti ras­kaa­na sota-ai­ka­na. Vän­rik­ki Mart­ti läh­ti Tyy­nel­le esit­te­le­mään kir­kon­ky­lää ja saat­ta­maan hän­tä ko­tiin. Jo sinä il­ta­na he ra­kas­tui­vat toi­siin­sa.

Sota yh­dis­ti Tyy­nen ja Mar­tin, mut­ta vei hei­tä myös eril­leen. Sota vei Mar­tin Kan­nak­sel­le ja Tyy­nen kor­vaa­maan pi­tä­jän lää­kä­riä ja huo­leh­ti­maan lää­ki­tyk­sis­tä.

Ke­säl­lä Tyy­ne pyö­räi­li ta­los­ta ta­loon hoi­ta­mas­sa po­ti­lai­taan. Uu­del­la ja pi­dem­mäl­lä ko­men­nuk­sel­laan tal­vel­la mat­kat tait­tui­vat suk­sil­la tai isän­tien he­vos­kyy­dil­lä jäit­se­kin ai­na Ma­na­man­sa­lon saa­reen as­ti. Kurk­ku­mä­tää oli pal­jon, ja vai­keim­mat ta­pauk­set hän oh­ja­si Ka­jaa­niin sai­raa­laan. Ta­lois­sa yö­py­es­sään hän tais­te­li syö­pä­läi­siä vas­taan.

Vä­lil­lä Tyy­ne pää­si jat­ka­maan ter­veys­si­sa­ro­pin­ton­sa lop­puun Ou­lus­sa, kun­nes sai taas ko­men­nuk­sen Sä­räis­nie­mel­le. Asun­nok­seen hän sai nyt kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jan asun­non, jon­ka sei­nä­naa­pu­ri­na asui kou­lun joh­ta­ja­o­pet­ta­ja Mart­ti Me­ri­läi­nen vai­mon­sa Sii­rin ja las­ten­sa kans­sa. Naa­pu­rit ot­ti­vat Tyy­nen läm­pi­mäs­ti vas­taan ja läm­mit­ti­vät sau­nan­kin hä­nel­le pit­kien pi­tä­jä­mat­ko­jen päät­teek­si.

Il­tai­sin Tyy­ne vas­ta­si kir­jeil­lään Mar­til­ta saa­miin­sa, pal­jon odot­ta­miin­sa kir­jei­siin. Nuo­ret ja­koi­vat tun­tei­taan, ikä­vään­sä ja so­dan­pel­ko­ja. Mart­ti sai käy­dä lo­mil­laan ta­paa­mas­sa Tyy­neä sekä Sä­räis­nie­mel­lä et­tä Ou­lus­sa tam­mi­kuus­sa 1944. Yh­tei­nen sa­lai­suus kan­toi hei­tä, sil­lä he oli­vat so­pi­neet kih­lau­tu­van­sa ke­sä­kuun alus­sa Mar­tin lo­mal­la so­das­ta.

Vuo­den 1944 ke­sä­kuun al­ku­päi­vi­nä Kar­ja­lan Kan­nak­sel­la elet­tiin pe­lon ja epä­tie­toi­suu­den ai­ko­ja. Ol­tiin saa­tu vi­hiä, et­tä Ve­nä­jä oli suun­nit­te­le­mas­sa suur­hyök­käys­tä. Sa­mas­sa pa­tal­joo­nas­sa vän­rik­ki Mart­ti Tel­kin kans­sa toi­mi ta­lous­pääl­lik­kö­nä Mart­ti Me­ri­läi­nen, tut­tu sä­räis­nie­me­läi­nen kan­sa­kou­lun joh­ta­ja­o­pet­ta­ja. Tois­ta Mart­tia odot­ti ko­to­na per­he ja tois­ta Mart­tia mel­kein val­mis mor­si­an. Mie­het sai­vat ja­kaa asi­oi­taan il­tai­sin kor­sus­saan.

Ve­nä­läi­set aloit­ti­vat­kin Kan­nak­sen suur­hyök­käyk­sen­sä ke­sä­kuun 8. päi­vä. Vaa­ral­li­sim­mis­sa etu­jou­kois­sa tais­te­li­vat vän­rik­ki Tel­kin jou­kot. Val­ke­a­saa­ren tie­tä­mil­lä Mart­ti tä­hys­te­li juok­su­hau­dois­taan so­ta­ti­lan­net­ta, vii­mei­sen ker­ran. Hän sai luo­ti­suih­kun rin­taan­sa. Mar­tin vii­mei­set sa­nat eloon­jää­nei­den ker­to­man mu­kaan oli­vat: ”Juos­kaa po­jat, kun vie­lä voit­te!” Mar­tin ruu­mis­ta ei voi­tu kos­kaan tuo­da ko­ti­kirk­ko­maan mul­tiin.

Su­ru­vies­tiä ei saa­tu pit­kiin ai­koi­hin omai­sil­le. Mart­ti Me­ri­läi­nen oli ker­to­nut sen kyl­lä vai­mol­leen, joka ei pys­ty­nyt sitä Tyy­nel­le ei­kä Tel­keil­le ker­to­maan. Tyy­ne ih­met­te­li kyl­lä val­kois­ta, kuk­ki­vaa pe­lar­go­ni­aa, jon­ka hän sai yl­lät­tä­en Sii­ri Me­ri­läi­sel­tä, naa­pu­ril­taan.

So­ta­rin­ta­mal­ta tul­leet tie­dot oli­vat hä­lyt­tä­viä myös Telk­kien ko­dis­sa. Yh­te­nä yö­nä huo­les­tu­nut Kat­ri-äi­ti oli nä­ke­vi­nään unen ra­ja­mail­la sän­kyn­sä al­la ve­ri­sen so­ti­laan. He­rät­ty­ään hän oli var­ma, et­tä Mart­ti on kaa­tu­nut. Pian tu­li­kin vi­ral­li­nen su­ru­vies­ti Mar­tin kaa­tu­mi­ses­ta. Telk­kien ja Tyy­nen suru oli suu­ri.

Tyy­nen suru Mar­tis­ta ei jää­nyt ai­no­ak­si. Hän oli jo saa­nut kuul­la oman su­kun­sa puo­lel­ta usei­ta su­ru­vies­te­jä. Tyy­ne ku­va­si sitä ai­kaa, et­tä oli kuin oli­si elä­nyt su­ru­har­son läpi.

Vuo­det vie­ri­vät kui­ten­kin eteen­päin, ja ai­ka an­toi ar­mah­dus­taan. Tyy­ne piti yh­teyt­tä ”ap­pi­van­hem­piin­sa” ja Mar­tin si­sa­rus­ten per­hei­siin. Kun Mar­tin Au­lis-vel­jen (mi­nun isä­ni) per­hee­seen syn­tyi vuon­na 1947 pie­ni poi­ka, hä­nen ni­mek­seen tuli Mart­ti ja kum­mi­tä­dik­si Tyy­ne-täti, mei­dän las­ten ra­kas ja hy­vä­sy­dä­mi­nen täti. Yh­tei­nen us­ko oli voi­ma­va­ram­me.

Työ ja opis­ke­lu jopa ul­ko­mail­la as­ti an­toi­vat si­säl­töä Tyy­nen elä­mään. Tyy­ne ete­ni ural­laan Ou­lun sai­raan­hoi­to-
op­pi­lai­tok­sen leh­to­rik­si ja myö­hem­min apu­lais­reh­to­rik­si.

Sä­räis­nie­me­läi­nen Mart­ti Me­ri­läi­nen jäi les­kek­si Sii­ri-vai­mos­taan vuon­na 1963. Myö­hem­min näi­den kah­den ai­kui­sen, Tyy­nen ja Mart­ti Me­ri­läi­sen tiet yh­dis­tyi­vät. Hei­dän hään­sä vie­tet­tiin vuon­na 1965. Avi­o­liit­to kes­ti 20 vuot­ta, vuo­teen 1985 saak­ka, jol­loin Tyy­ne jäi les­kek­si. Tyy­ne eli sen jäl­keen yk­sin ter­vee­nä, pir­te­ä­nä ja va­loi­sa­na.

Jut­tu on jul­kais­tu tä­män vii­kon Päi­vä­mies-leh­des­sä.