Pau­la Se­tä­lä

Kun kuu­lut­ta­ja on seu­ro­jen aluk­si ker­to­nut, mitä virt­tä tai lau­lua lau­le­taan, mik­ro­fo­nin taak­se saat­taa seu­raa­vak­si as­tel­la esi­lau­la­ja. Ala­vu­den Rau­ha­nyh­dis­tyk­ses­sä on pal­jon esi­lau­la­jia, jot­ka pal­ve­le­vat kirk­ko­seu­rois­sa ja muis­sa suu­rem­mis­sa seu­rois­sa. Hei­tä on usein pyy­det­ty myös ke­sän suu­riin seu­roi­hin.

Ma­ti­as Se­tä­lä, kii­rei­nen per­hee­ni­sä, on yk­si heis­tä. Hän ker­too, mi­ten pal­jon on ta­pah­tu­nut jo en­nen kuin lau­la­ja sei­soo mik­ro­fo­nin ta­ka­na.

– Ään­tä on pi­tä­nyt jo ai­kai­sem­min päi­väl­lä au­kais­ta ja läm­mi­tel­lä, ja lau­lua käy­dä mie­les­sä tai hy­räil­len läpi. On var­mis­tut­ta­va sii­tä, mikä ja mil­lai­nen lau­lu on ky­sees­sä sekä kuin­ka mon­ta sä­keis­töä sii­nä on.

Tu­tun sä­es­tä­jän kans­sa ei Se­tä­län mu­kaan suu­rem­pia val­mis­te­lu­ja tar­vi­ta. En­nes­tään tun­te­mat­to­man sä­es­tä­jän kans­sa on hyvä kui­ten­kin eh­tiä ju­tel­la sii­tä, mil­lai­nen tem­po ote­taan ja eri­tyi­ses­ti mil­lais­ta al­ku­soit­toa sä­es­tä­jä on aja­tel­lut.

Al­ku­val­mis­te­lut kan­nat­ta­vat, sil­lä pien­tä hi­keä on pu­kan­nut sil­loin, kun al­ku­soi­ton jäl­keen ei ole ol­lut­kaan ihan var­maa, mis­tä sä­ve­les­tä lau­lu al­kaa. Täl­lai­sis­sa het­kis­sä Se­tä­lä pyr­kii rau­hal­li­ses­ti kuun­te­le­maan, kun sä­es­tä­jä aloit­taa sä­keis­tön soit­ta­mi­sen. Siel­tä se sä­vel sit­ten löy­tyy.

Se­tä­lä muis­te­lee hu­vit­tu­nee­na eräs­tä työ­vuo­roa:

– Sem­mo­nen­kin on ker­ran sat­tu­nut, et­tä lau­lu oli ihan vie­ras. En tien­nyt yh­tään, mikä lau­lu tämä on. Sii­nä en­sim­mäi­nen sä­keis­tö men­tiin vä­hän hil­jem­paa, sit­ten pik­ku­hil­jaa ään­tä ko­vem­mak­si.

Esi­lau­la­jan työ on pal­vel­la seu­ra­kan­saa. Se­tä­lä poh­tii, et­tä eten­kin suu­rem­mis­sa seu­rois­sa teh­tä­vä on tär­keä:

– Par­haim­mil­laan esi­lau­la­ja tu­kee seu­ra­kan­san vei­suu­ta ja aut­taa sitä py­sy­mään lau­lun ryt­mis­sä.

Hän ko­kee sil­ti, et­tä myös esi­lau­la­ja on pal­vel­ta­va­na. Se­tä­läl­le vai­kut­ta­vin ko­ke­mus on ol­lut ku­lu­neen ke­sän Reis­jär­ven opis­to­seu­rois­sa vii­mei­se­nä lau­let­tu kii­tos­vir­si 344, Maan ja tai­vaan Luo­jan.

– Sitä mä odo­tin koko ke­sän, sitä het­keä.

Se­tä­lä ker­too, et­tä yleen­sä esi­lau­la­ja ei juu­ri­kaan kuu­le seu­ra­kan­san lau­lua, mut­ta kun vir­ren ai­ka­na nous­tiin sei­so­maan, kuu­lui lau­lun pau­hi­na kor­ke­al­le esi­lau­la­jan ko­rok­keel­le as­ti.

Hän ku­vaa het­keä juh­la­vak­si ja kos­ket­ta­vak­si.

– Jo en­nen vii­meis­tä virt­tä tun­nel­ma sa­kas­tis­sa oli kau­nis. Kai­kil­la tun­tui ole­van yh­tei­nen ko­ke­mus sii­tä, et­tä ti­lai­suus oli hie­no ja tär­keä.

Kos­ka jän­ni­tys oli jo eh­ti­nyt seu­ra­päi­vien ai­ka­na su­laa pois, esi­lau­la­ja­kin pys­tyi naut­ti­maan yh­tei­ses­tä het­kes­tä.