Ni­mi­merk­ki Us­ko­nys­tä­vä

Hel­mi­kuus­sa vie­te­tään ys­tä­vän­päi­vää. Päi­vä tai­taa ol­la ai­ka tuo­re tu­lo­kas val­ta­me­ren ta­kaa, ja sitä voi­si pe­rus­tel­lus­ti syyt­tää kau­pal­li­sek­si höm­päk­si. Ys­tä­vyys sen si­jaan on tätä päi­vää van­hem­pi asia. Se on ol­lut ole­mas­sa yh­tä kau­an kuin ih­mi­siä on ol­lut maan pääl­lä.

Ys­tä­vyy­teen liit­ty­vät asi­at ovat as­kar­rut­ta­neet mi­nua lap­suu­des­ta saak­ka. Leik­ki-ikäi­se­nä lei­kin enim­mäk­seen tyy­ty­väi­se­nä si­sa­rus­ten ja naa­pu­rei­den las­ten kans­sa. Lap­se­nus­koi­se­na ja lap­sen­mie­li­se­nä ei tar­vin­nut miet­tiä, mi­ten ku­kin us­koo. Naa­pu­rin us­ko­vai­sen ty­tön kans­sa lei­kit ei­vät kui­ten­kaan tun­tu­neet kos­kaan su­ju­van. Vas­ta myö­hem­min kä­si­tin, et­tä jo lap­se­na olim­me ko­vin eri­lai­sia.

Ala­kou­lun lop­pu­puo­lel­la toi­ve ja tar­ve us­ko­vai­sis­ta ys­tä­vis­tä ak­ti­voi­tui. Ta­ju­sin, et­tä ”kaik­ki muut” is­tu­vat seu­rois­sa ka­ve­rin vie­res­sä. Ker­ran per­heen läh­ties­sä seu­roi­hin heit­täy­dyin sän­gyl­le ja it­kin täyt­tä kurk­kua, et­ten läh­de, sil­lä mi­nul­la ei ole ke­tään ka­ve­ria. Muis­te­len äi­din sa­no­neen, et­tä ka­ve­ri­a­kin voi ru­koil­la it­sel­leen. Ru­kouk­se­ni kuul­tiin, sil­lä ai­van sel­väs­ti, Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta löy­sin us­ko­vai­sen ys­tä­vän – bes­tik­sen, joka oli mi­nul­le seu­raa­vat vuo­det kaik­ki kai­kes­sa. Yk­si elä­mä­ni ki­peim­mis­tä ko­ke­muk­sis­ta oli­kin myö­hem­min se, kun hän ei enää ha­lun­nut­kaan ol­la kans­sa­ni.

Nuo­re­na huo­ma­sin, et­ten viih­dy isois­sa po­ru­kois­sa. Kai­pa­sin edes yh­tä luo­tet­tua ys­tä­vää. Oli mi­nul­la joi­ta­kin ka­ve­rei­ta ja kuu­luin po­ruk­kaan­kin, mut­ta en ko­ke­nut olo­a­ni sii­nä eri­tyi­sen luon­te­vak­si. Löy­sin iha­nan poi­ka­ys­tä­vän, jon­ka kans­sa saa­toin ja­kaa kaik­ki asi­at. Tä­mä­kin suh­de kui­ten­kin päät­tyi, mikä tun­tui vai­ke­al­ta vie­lä vuo­sien­kin pääs­tä, vaik­ka se päät­tyi­kin mi­nun aloit­tees­ta­ni. Muil­ta ih­mi­sil­tä, eten­kin ai­kui­sil­ta, oli­sin sii­nä ti­lan­tees­sa kai­van­nut syyl­lis­tä­mi­sen si­jaan herk­kyyt­tä ja tun­ne­ä­lyä, sil­lä ti­lan­ne ei ol­lut mi­nul­le­kaan help­po.

Lu­ki­on pää­tyt­tyä avi­o­liit­to ja muut­to uu­del­le paik­ka­kun­nal­le kat­kai­si­vat vä­häi­set­kin hau­raat si­teet nuo­ruu­den ajan po­ru­koi­hin. Hy­vää ys­tä­vää mi­nul­le ei ko­ti­paik­ka­kun­nal­ta­ni jää­nyt. Tun­tuu­kin vie­raal­ta, kun ih­mi­set pu­hu­vat läm­möl­lä eri­tyi­sis­tä nuo­ruu­de­nys­tä­vis­tä. Vuo­det ovat vie­ri­neet ja paik­ka­kun­nat vaih­tu­neet. Myös ih­mi­siä, ys­tä­viä, olen saa­nut, mut­ta har­mik­se­ni myös moni heis­tä on jää­nyt taak­se, kun tiet ovat kul­ke­neet eri suun­tiin. Olen ko­ke­nut syyl­li­syyt­tä ja ko­ke­nut ole­va­ni huo­no ys­tä­vä. En osaa soi­tel­la ja vies­tit­te­ly­kin on ai­ka vä­häis­tä. Sa­maan ai­kaan koen vä­lil­lä suur­ta­kin yk­si­näi­syyt­tä ja kai­paan ih­mi­siä ym­pä­ril­le­ni.

Tie­dän, et­tä tänä päi­vä­nä mo­net ih­mi­set ko­ke­vat yk­si­näi­syyt­tä, ei­kä ko­ro­na-ai­ka ai­na­kaan hel­pot­ta­nut ti­lan­net­ta. Olen puo­li­so­ni­kin kans­sa miet­ti­nyt, mis­tä ja mi­ten ai­kui­nen us­ko­vai­nen avi­o­lii­tos­sa elä­vä ih­mi­nen voi­si löy­tää ys­tä­viä. Tie­dän kyl­lä, et­tä pi­tää it­se ol­la ak­tii­vi­nen ja osal­lis­tua vaik­ka­pa eri­lai­siin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työ­vuo­roi­hin, mut­ta mi­nun koh­dal­la­ni se ei ole eri­tyi­sen hy­vin toi­mi­nut. Edes ky­lään kut­su­mis­ta­ni ih­mi­sis­tä en ole saa­nut lä­heis­tä ys­tä­vää. Elä­män­ti­lan­tee­ni on usein ol­lut poik­ke­a­va, ei­kä so­pi­vas­ti kal­tai­si­a­ni ih­mi­siä oi­kein ole löy­ty­nyt.

Olen miet­ti­nyt, on­ko mi­nun tar­koi­tus tyy­tyä sa­tun­nai­sem­piin koh­taa­mi­siin, jois­ta osa on ol­lut erit­täin an­toi­si­a­kin. Olen ai­na viih­ty­nyt hy­vin poi­kien ja mies­ten kans­sa, mut­ta us­ko­vai­se­na nai­se­na ys­tä­vyys­suh­tei­ta on ol­lut jo­ten­kin vai­kea sol­mia vas­tak­kai­seen su­ku­puo­leen.

Raa­mat­tu ko­ros­taa ys­tä­vyy­den ar­voa useis­sa koh­dis­sa. Jos­kus poh­din, oli­ko­han Jee­suk­sel­la ys­tä­viä en­nen kuin hän aloit­ti jul­ki­sen toi­min­tan­sa ja kei­tä he oli­vat. Uu­den tes­ta­men­tin teks­tit viit­taa­vat sii­hen, et­tä ai­na­kin si­sa­ruk­set Mart­ta ja Ma­ria sekä hei­dän vel­jen­sä La­sa­rus oli­si­vat ol­leet Jee­suk­sel­le rak­kai­ta ys­tä­viä. Jee­suk­sen luo tu­li­vat myös lap­set, so­ke­at, ram­mat, eri ta­voin sai­raat, työ­tä­te­ke­väi­set ja ras­kau­te­tut. Jee­sus kut­sui luok­seen kaik­ki. ”Suu­rem­paa rak­kaut­ta ei ku­kaan voi osoit­taa, kuin et­tä an­taa hen­ken­sä ys­tä­vien­sä puo­les­ta” (Joh. 15:13). Ei meis­tä kai­kis­ta vi­al­li­sis­ta ih­mi­sis­tä tule kes­ke­näm­me ys­tä­viä, mut­ta ”Kak­sin on pa­rem­pi kuin yk­sin, sil­lä kum­pi­kin saa vai­vois­taan hy­vän pal­kan ” (Saarn. 4:9).