Ari-Pek­ka Pa­lo­la

Kun Alek­sis Ki­ven ”Seit­se­män vel­jes­tä” il­mes­tyi vuon­na 1870, mo­net suo­ma­lai­set kir­jal­li­suu­den­tun­ti­jat suh­tau­tui­vat sii­hen kriit­ti­ses­ti. He pa­hek­sui­vat kir­jas­sa ku­vat­tu­ja juo­pot­te­lu­koh­tauk­sia ja pi­ti­vät vel­jes­ten käy­tös­tä mo­nil­ta muil­ta­kin osin al­ku­kan­tai­se­na. He kat­soi­vat, et­tä kir­ja an­toi to­del­li­suut­ta huo­nom­man ku­van suo­ma­lai­sis­ta ja hei­dän elä­män­ta­vois­taan. He pel­kä­si­vät, et­tä lu­ki­jat ot­tai­si­vat kir­jas­ta esi­merk­kiä ja al­kai­si­vat jäl­ji­tel­lä seit­se­män vel­jek­sen käy­tös­tä.

Pe­lot ei­vät to­teu­tu­neet. Ar­vos­te­li­jat oli­vat kiin­nit­tä­neet huo­mi­on­sa kir­jan yk­si­tyis­koh­tiin, ei­vät sen ko­ko­nais­sa­no­maan. Ki­vi­hän ku­vaa, mi­ten Ju­ko­lan vel­jek­set et­si­vät omaa paik­kaan­sa elä­mäs­sä ja lo­pul­ta löy­tä­vät sen. Ai­kan­sa tör­mäil­ty­ään ja vas­tuu­ta pa­koil­tu­aan vel­jek­set ta­ju­a­vat, et­tei hei­dän elä­män­sä voi jat­kua täl­lä ta­voin. He muut­ta­vat tie­toi­ses­ti elä­mä­na­sen­net­taan ja toi­min­ta­ta­po­jaan. Lo­pul­ta heis­tä tu­lee vas­tuun­sa tun­te­via ja kan­ta­via yh­teis­kun­nan jä­se­niä, jois­ta­kin jopa sen tu­ki­pyl­väi­tä.

Moni lu­ki­ja löy­tää jo­ta­kin tut­tua seit­se­män vel­jek­sen elä­män­vai­heis­ta. Luul­ta­vas­ti lä­hes kaik­ki ih­mi­set ko­ke­vat jos­sa­kin iäs­sä kuo­hun­ta­vai­heen, joka muis­tut­taa vel­jes­ten le­vo­ton­ta et­sin­tää. Auk­to­ri­tee­tit ky­see­na­lais­te­taan, ja pa­et­tai­siin mie­luus­ti nii­den ulot­tu­mat­to­miin. Useim­mat kui­ten­kin ovat vel­jes­ten ta­voin ko­ke­neet myös sees­ty­mis­vai­heen, jon­ka myö­tä he ovat löy­tä­neet oman paik­kan­sa ja kyp­sy­neet kan­ta­maan vas­tuu­ta sekä omas­ta et­tä lä­heis­ten elä­mäs­tä.

”Seit­se­män vel­jes­tä” tar­jo­aa lu­ki­jal­le myön­tei­siä esi­ku­via. En­pä luu­le, et­tä juu­ri ku­kaan sen lu­ke­neis­ta on seu­ran­nut vel­jes­ten esi­merk­kiä ryyp­py­ret­kil­le tai tap­pe­lun­nu­ja­koi­hin. Niin sel­väs­ti kir­ja vä­lit­tää lu­ki­jal­le vel­jes­ten ko­ke­muk­sen, et­tei sel­lai­sel­la elä­mäl­lä ole poh­jaa ei­kä tu­le­vai­suut­ta.

Ny­ky­a­jan kau­no­kir­jal­li­suut­ta – jopa kor­ke­a­ta­soi­se­na pi­det­tyä – lu­kies­sa­ni olen usein jää­nyt kai­paa­maan ”Seit­se­män vel­jek­sen” kal­tai­sia esi­merk­ke­jä hy­viin rat­kai­sui­hin. Ny­kyi­sin lä­hes kir­jas­sa kuin kir­jas­sa ku­va­taan rai­la­kas­ta elä­mää, usein sel­lais­ta rel­les­tä­mis­tä, jon­ka kal­tais­ta Ju­ko­lan vel­jek­set ei­vät oli­si osan­neet ku­vi­tel­la­kaan. En väi­tä, et­tä kaik­ki se oli­si pa­has­ta. Voi­han kir­jai­li­ja ku­va­ta oman ai­kan­sa il­mi­öi­tä he­rä­tel­läk­seen lu­ki­joi­ta.

Sen si­jaan pi­dän pa­ha­na on­gel­ma­na, et­tä ny­ky­kir­jal­li­suu­des­ta puut­tuu lä­hes ko­ko­naan täl­lai­sen le­vot­to­man elä­män­me­non ky­see­na­lais­ta­mi­nen. Kun ku­va­taan esi­mer­kik­si ra­jua juh­li­mis­ta lie­veil­mi­öi­neen, mut­tei luo­da sil­le min­kään­lais­ta myön­teis­tä vas­ta­pai­noa, lu­ki­ja jää ”Im­pi­vaa­ran met­siin”. Hän voi al­kaa pi­tää kir­jas­sa ku­vat­tua elä­män­tyy­liä luon­nol­li­se­na ja seu­ra­ta sen esi­merk­kiä. Toki mo­niin kir­joi­hin si­säl­tyy jon­kin­lai­nen kään­ne pa­rem­paan. Yleen­sä se kui­ten­kin liit­tyy vain joi­hin­kin yk­si­tyis­koh­tiin ei­kä ky­see­na­lais­ta ku­va­tun elä­män­ta­van pe­rus­tei­ta.

Mie­les­tä­ni kir­ja vai­kut­taa ai­na lu­ki­jaan. Mitä lä­hem­pä­nä sen ku­vaa­mat ta­pah­tu­mat ovat lu­ki­jan elä­män­pii­riä, sitä vah­vem­min kir­ja an­taa hä­nel­le mal­lia. Olen toi­si­naan poh­ti­nut, on­ko tar­peen va­li­koi­da, mitä lu­kee. Ja olen pää­ty­nyt myön­tä­vään vas­tauk­seen. Mo­net kir­jat ovat an­ta­neet vai­kut­tei­ta, joi­ta il­man oli­sin sel­vin­nyt hel­pom­mal­la.

Ra­jan­ve­to on ai­na vai­ke­aa, usein hen­ki­lö- ja ta­paus­koh­tais­ta. Yk­si­tyis­koh­tien pe­rus­teel­la ei pidä yleis­tää, mut­ta se, tar­jo­aa­ko kir­ja ko­ko­nai­suu­te­na myön­tei­siä esi­ku­via, ker­too ai­ka pal­jon. ”Seit­se­män vel­jes­tä” so­pii edel­leen esi­mer­kik­si hy­väs­tä kir­jas­ta.

Kir­joit­ta­ja on van­hin seit­se­mäs­tä vel­jek­ses­tä.