Paulin kotialbumista
Paulin kotialbumista
Luin Metsän parantava voima -nimistä kirjaa, joka äkkiseltään voi kuulostaa puisevalta huuhaalta.
Kirja oli silti hyvä. Siinä oli sen seitsemänlaista tutkimusta yli sadan vuoden ajalta.
Ehkä mielenkiintoisin kertoi amerikkalaisista tutkijoista, jotka yrittivät auttaa sodan vammauttamia ihmisiä. Potilailla ei ollut vakavia ruumiillisia vammoja eikä heillä ollut oikein mitään diagnosoitavaa psyykkistäkään oiretta. Mutta heiltä puuttui täydellisesti elämänhalu ja -ilo ja ylipäätään mielenkiinto ympäröivää maailmaa kohtaan.
Periaatteessa nämä oireet sopisivat syvään masennukseen, mutta nyt tilanne oli eri. Väkivallan ja pahuuden kokemukset olivat jättäneet jälkiä, joista ei päässyt mitenkään eroon. Silti oireet eivät oikein sopineet traumaattisen kokemuksen jälkioireiksikaan.
Jotakin näiden ihmisten sisällä oli mennyt rikki. Mikään tavallinen hoitomuoto ei johtanut mihinkään.
Lopulta joku hoksasi viedä ryhmän potilaita viikoksi melomaan laajalle erämaa-alueelle. Suurta ihmeparantumista ei tapahtunut, mutta retken kestettyä muutamia päiviä ryhmän jäsenet alkoivat puhua. Kukaan ei oikein osannut selittää, mutta laaja, villi erämaa ja öinen tähtitaivas toivat monet potilaista takaisin elämään.
Muitakin vastaavia tapauksia oli sattunut. Kaikissa tapauksissa paranemiseen liittyi jokin suuruuden kokemus: valtameri, vuoristo, tähtitaivas, loputon erämaa.
Vaikuttaa siltä, että ihmiselle tekee hyvää tuntea oma pienuutensa. Tuntea, että jokin tai joku muu on äärettömän suuri.
Suuruuden kokemusta on monenlaista. Siihen aikaan, kun mummini isä muutti Amerikkaan, sinne lähti monta muutakin. Lähtijöiden perusteluita kyseltiin lehdissä ja kirjoituksissa. Eräs lähtijä perusteli siirtolaisaikeitaan sillä, että ”tietäisin vähän muutakin kuin ukot Savossa, jotka tunkionsa päältä katselevat aamunkoittoa”.
On varmasti suurta nähdä maailmaa eri puolilta, mutta – ähäs! – ukot Savossa taisivat hoksata jotakin toisenlaista suurta.
Nimittäin on hienoa matkustaa tai nousta vuorille korkeimmille tai taivaltaa läpi tundran, mutta useimmille meistä se ei ole oikein mahdollista. Kovin usein edessä on arki ja aikataulu ja harmaa marraskuu. Mitä suurta voi kokea silloin?
Aamunkoiton.
Jos aamulla on edes kohtalaisen pilvetöntä, ja menee ulos sillä hetkellä, kun pimeydestä alkaa erottua jotakin, taivas vaalenee ja muuttuu aamunkajoksi, siinä on jotakin suurta.
”Aamuruskon syttyessä maa muuttuu kuin savi, johon painetaan sinetti: kaikki tulee näkyviin kuin uudelleen vaatetettuna” (Job 38:14).
Hetken aikaa saa olla osa suurta tähtitieteellistä näytelmää. Tämän rakkaan maapallukkaisen kiertoliike heittää meidät pimeän puolelta auringon valoon.
Aamuhetkessä saisi mielellään olla vähän laajempi näkymä pelloille, kukkuloille, järvelle, merelle tai muulle sellaiselle, jotta katselija näkisi suuren taivaan. Aamuhetken ”taika” ei myöskään toimi hyvin, jos lähellä on katuvalot tai paljon rakennuksia.
Kesällä Suomessa ei ole pimeyttä, joka vaalenisi, mutta jos kesäaamu on edes jossain määrin aurinkoinen ja tyyni, siinä on jo suuruutta kerrakseen.
Asumme vanhalla evakkotilalla ja usein aamulla sattuu niin, että aurinko paistaa suoraan navetan valkeaksi rapattuun seinään. Seinä on aika pitkä, ja jos menee aivan seinän lähelle, seinustalla on usein tuollaisina aamuina tyyntä ja suorastaan kuumaa, vaikka aamu kriittisen objektiivisesti (s.o. vaimoni tapaan) ajatellen olisi koleakin.
Olen tuonut tuohon navetan takaseinustalle tuolin. Usein tulen kahvikupin kanssa tuolle tuolille katselemaan aamuhetkeä. Monena aamuna kimalaiset ja perhoset ovat tulleet samaan päätelmään, että tuo paikka on seudun tyynein ja aurinkoisin.
Vieressäni on kompostori, oikeastaan kaksi.
Kokemus vastaa hyvin Savon ukkojen näkymää tunkion päältä kohti aamuruskoa. Siinä on jotakin suurta.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys