Luin Met­sän pa­ran­ta­va voi­ma -ni­mis­tä kir­jaa, joka äk­ki­sel­tään voi kuu­los­taa pui­se­val­ta huu­haal­ta.

Kir­ja oli sil­ti hyvä. Sii­nä oli sen seit­se­män­lais­ta tut­ki­mus­ta yli sa­dan vuo­den ajal­ta.

Eh­kä mie­len­kiin­toi­sin ker­toi ame­rik­ka­lai­sis­ta tut­ki­jois­ta, jot­ka yrit­ti­vät aut­taa so­dan vam­maut­ta­mia ih­mi­siä. Po­ti­lail­la ei ol­lut va­ka­via ruu­miil­li­sia vam­mo­ja ei­kä heil­lä ol­lut oi­kein mi­tään di­ag­no­soi­ta­vaa psyyk­kis­tä­kään oi­ret­ta. Mut­ta heil­tä puut­tui täy­del­li­ses­ti elä­män­ha­lu ja -ilo ja yli­pää­tään mie­len­kiin­to ym­pä­röi­vää maa­il­maa koh­taan.

Pe­ri­aat­tees­sa nämä oi­reet so­pi­si­vat sy­vään ma­sen­nuk­seen, mut­ta nyt ti­lan­ne oli eri. Vä­ki­val­lan ja pa­huu­den ko­ke­muk­set oli­vat jät­tä­neet jäl­kiä, jois­ta ei pääs­syt mi­ten­kään eroon. Sil­ti oi­reet ei­vät oi­kein so­pi­neet trau­maat­ti­sen ko­ke­muk­sen jäl­ki­oi­reik­si­kaan.

Jo­ta­kin näi­den ih­mis­ten si­säl­lä oli men­nyt rik­ki. Mi­kään ta­val­li­nen hoi­to­muo­to ei joh­ta­nut mi­hin­kään.

Lo­pul­ta joku hok­sa­si vie­dä ryh­män po­ti­lai­ta vii­kok­si me­lo­maan laa­jal­le erä­maa-alu­eel­le. Suur­ta ih­me­pa­ran­tu­mis­ta ei ta­pah­tu­nut, mut­ta ret­ken kes­tet­tyä muu­ta­mia päi­viä ryh­män jä­se­net al­koi­vat pu­hua. Ku­kaan ei oi­kein osan­nut se­lit­tää, mut­ta laa­ja, vil­li erä­maa ja öi­nen täh­ti­tai­vas toi­vat mo­net po­ti­lais­ta ta­kai­sin elä­mään.

Mui­ta­kin vas­taa­via ta­pauk­sia oli sat­tu­nut. Kai­kis­sa ta­pauk­sis­sa pa­ra­ne­mi­seen liit­tyi jo­kin suu­ruu­den ko­ke­mus: val­ta­me­ri, vuo­ris­to, täh­ti­tai­vas, lo­pu­ton erä­maa.

Vai­kut­taa sil­tä, et­tä ih­mi­sel­le te­kee hy­vää tun­tea oma pie­nuu­ten­sa. Tun­tea, et­tä jo­kin tai joku muu on ää­ret­tö­män suu­ri.

Suu­ruu­den ko­ke­mus­ta on mo­nen­lais­ta. Sii­hen ai­kaan, kun mum­mi­ni isä muut­ti Ame­rik­kaan, sin­ne läh­ti mon­ta muu­ta­kin. Läh­ti­jöi­den pe­rus­te­lui­ta ky­sel­tiin leh­dis­sä ja kir­joi­tuk­sis­sa. Eräs läh­ti­jä pe­rus­te­li siir­to­lai­sai­kei­taan sil­lä, et­tä ”tie­täi­sin vä­hän muu­ta­kin kuin ukot Sa­vos­sa, jot­ka tun­ki­on­sa pääl­tä kat­se­le­vat aa­mun­koit­toa”.

On var­mas­ti suur­ta näh­dä maa­il­maa eri puo­lil­ta, mut­ta – ähäs! – ukot Sa­vos­sa tai­si­vat hok­sa­ta jo­ta­kin toi­sen­lais­ta suur­ta.

Ni­mit­täin on hie­noa mat­kus­taa tai nous­ta vuo­ril­le kor­keim­mil­le tai tai­val­taa läpi tund­ran, mut­ta useim­mil­le meis­tä se ei ole oi­kein mah­dol­lis­ta. Ko­vin usein edes­sä on ar­ki ja ai­ka­tau­lu ja har­maa mar­ras­kuu. Mitä suur­ta voi ko­kea sil­loin?

Aa­mun­koi­ton.

Jos aa­mul­la on edes koh­ta­lai­sen pil­ve­tön­tä, ja me­nee ulos sil­lä het­kel­lä, kun pi­mey­des­tä al­kaa erot­tua jo­ta­kin, tai­vas vaa­le­nee ja muut­tuu aa­mun­ka­jok­si, sii­nä on jo­ta­kin suur­ta.

”Aa­mu­rus­kon syt­ty­es­sä maa muut­tuu kuin savi, jo­hon pai­ne­taan si­net­ti: kaik­ki tu­lee nä­ky­viin kuin uu­del­leen vaa­te­tet­tu­na” (Job 38:14).

Het­ken ai­kaa saa ol­la osa suur­ta täh­ti­tie­teel­lis­tä näy­tel­mää. Tä­män rak­kaan maa­pal­luk­kai­sen kier­to­lii­ke heit­tää mei­dät pi­me­än puo­lel­ta au­rin­gon va­loon.

Aa­mu­het­kes­sä sai­si mie­lel­lään ol­la vä­hän laa­jem­pi nä­ky­mä pel­loil­le, kuk­ku­loil­le, jär­vel­le, me­rel­le tai muul­le sel­lai­sel­le, jot­ta kat­se­li­ja nä­ki­si suu­ren tai­vaan. Aa­mu­het­ken ”tai­ka” ei myös­kään toi­mi hy­vin, jos lä­hel­lä on ka­tu­va­lot tai pal­jon ra­ken­nuk­sia.

Ke­säl­lä Suo­mes­sa ei ole pi­meyt­tä, joka vaa­le­ni­si, mut­ta jos ke­sä­aa­mu on edes jos­sain mää­rin au­rin­koi­nen ja tyy­ni, sii­nä on jo suu­ruut­ta ker­rak­seen.

Asum­me van­hal­la evak­ko­ti­lal­la ja usein aa­mul­la sat­tuu niin, et­tä au­rin­ko pais­taa suo­raan na­ve­tan val­ke­ak­si ra­pat­tuun sei­nään. Sei­nä on ai­ka pit­kä, ja jos me­nee ai­van sei­nän lä­hel­le, sei­nus­tal­la on usein tuol­lai­si­na aa­mui­na tyyn­tä ja suo­ras­taan kuu­maa, vaik­ka aa­mu kriit­ti­sen ob­jek­tii­vi­ses­ti (s.o. vai­mo­ni ta­paan) aja­tel­len oli­si ko­le­a­kin.

Olen tuo­nut tuo­hon na­ve­tan ta­ka­sei­nus­tal­le tuo­lin. Usein tu­len kah­vi­ku­pin kans­sa tuol­le tuo­lil­le kat­se­le­maan aa­mu­het­keä. Mo­ne­na aa­mu­na ki­ma­lai­set ja per­ho­set ovat tul­leet sa­maan pää­tel­mään, et­tä tuo paik­ka on seu­dun tyy­nein ja au­rin­koi­sin.

Vie­res­sä­ni on kom­pos­to­ri, oi­ke­as­taan kak­si.

Ko­ke­mus vas­taa hy­vin Sa­von uk­ko­jen nä­ky­mää tun­ki­on pääl­tä koh­ti aa­mu­rus­koa. Sii­nä on jo­ta­kin suur­ta.