Jos tietäisit huomenna olevan maailmanlopun, istuttaisitko vielä omenapuun? Lutherin kerrotaan niin luvanneen. Olen tutkistellut itseäni tämän sanonnan valossa ja tullut siihen tulokseen, että minulla toiseksi viimeisen päivän omenapuu jäisi istuttamatta. Asetan oman todennäköisen toimintani kahteen ääripäähän.
Ensimmäisessä skenaariossa hullaantuisin tekemään kaikkea sellaista, mikä on jäänyt tekemättä uskalluksen tai resurssien puutteessa. Tässä ääripäässä ainakin tyhjentäisin pankkitilini ja ottaisin olemassa olevia vakuuksiani vastaan niin paljon lainaa kuin saisin. Sitten menisin ostoksille: ostaisin niin kalliin auton kuin kaupasta löytyy – pitkällä maksuajalla tietenkin. Sitten kävisin hakemassa ison trailerin ja sen lavalle niin ison veneen kuin siihen mahtuu. Kaikki, mihin nostetut säästöt eivät riittäisi, ostaisin velaksi. Kunnolliset äänentoistolaitteet pitäisi hankkia myös, koska tarkoitus olisi järjestää lähtöseurat Kymenkäänteessä. Sen jälkeen ajaisin ruokakaupan pihaan ja toteuttaisin kaikkien kutsuttujen vieraiden toiveet ja omat toiveeni viimeisestä ateriasta: kärryyn tulisi hirven sisäfilettä, savustettua poroa, ilmakuivattua possua, graavilohta ja siikaa, Rosamuda- ja Lapin puikula -perunoita, viiriäisen munia, hienointa mahdollista tummapaahtokahvia, kuohukermaa, Dr Pepperiä ja omenalimpparia, parasta Ceylonin teetä ja hunajaa, kerma- mokka- ja marjaleivoksia, jäätelöä, avokadotahnaa ja etelän hedelmiä, turkkilaista ja kreikkalaista jugurttia. Ai niin, salaatit meinasi taas unohtua, pitää niitäkin ottaa. Aivan kaikkea hyvää olisi tarjolla, myös vegaaneille ja gluteenitonta ruokavaliota noudattaville.
Kutsu viimeisen päivän juhlaan olisi lähtenyt laajasti sukulaisille ja ystäville. Kun he saapuisivat, kaiuttimista kuuluisi Suviseuralauluja Kuule-sovelluksesta isojen kaiuttimien kautta. Pyytäisin ystäviäni puhumaan taivaan kodista ja evankeliumin voimasta tänä viimeisenä päivänä. Varmasti itsekin puhuisin, varsinkin, jos läsnä olisi armosta osattomia läheisiäni.
Mutta mutta…kun tuon tavarapaljouden ja herkkujen keskellä elettäisiin viimeistä päivää, niin kävisiköhän siinä niin, että törsääminen ja nautiskelu peittäisivät kaiuttimista kuuluvan sanoman? Malttaisiko kukaan kuunnella, kun pitäisi testata autoa ja ajaa muskeliveneellä vielä kerran ja käydä vielä kerran saunomassa ja uimassa? Kävisikö meille kuten Jesajan kirjan jerusalemilaisille, jotka ilakoivat pidoissaan ja hoilasivat: "syödään ja juodaan, huomenna kuollaan" (Jes. 22:13)? Tulisiko sittenkin itselle ja jollekin lähimmäiselle se vahinko, että unohtaisimme lähestyvän lopun ja Jumalan? Ylittäisinkö jonkin sellaisen rajan, että sen jälkeen minulla ei olisikaan paluuta, vaikka tietäisin lopun olevan vain tuntien päässä?
Toisen ääripään skenaariossa olisin aivan kauhuissani ja useimpien käytännöllisten asioiden suhteen toimintakyvytön. Pelkäisin huomista hillittömästi itkien ja epätoivoisena vapisten. Laittaisin viestejä someen ja yksityisesti ja soittaisin kaikille mahdollisille ihmisille, että tehkää hyvänen aika parannus, huomenna se on myöhäistä. Rohkeuden puuskassa saattaisin kiivetä jonkun pylvään päähän huutamaan megafoniin, että huomenna Jumala tuhoaa tämän kaiken, tulkaa tänne ja uskokaa! Tässä vaihtoehdossa ruoka ei maistuisi eikä unikaan, epätoivoinen ja kauhun täyttämä odotus verenpaineen kohotessa sumentaisi järkevän ajattelun. Viimeinen päivä olisi täynnä kauhistunutta katkohengitystä. Miten loppu tapahtuu? Miksi kaikki eivät usko vaikka kuinka kuulutan? Entä olenko itse valmis kohtaamaan Jumalan kirkkauden? Kaivelisin tuntoani, että olenko varmasti selvittänyt kaikki asiani kaikkien kanssa, olenko tehnyt kaikkeni, että tuhon hetkellä tuli ei niele minua. Omenapuuta en varmasti istuttaisi, en edes nopeasti kasvavaa salaatin siementä. Mitä sitä turhaan, kaikki on myöhäistä ja menetetty. Saattaisin hädissäni jopa huutaa Jumalaa vastaan että miksi tämän pitää nyt tapahtua. Ei täällä olla lähellekään valmiina, voitko antaa vielä aikaa? Tulisi mieleeni Aabraham, joka koetti tinkiä Jumalalta lisäaikaa Sodomalle ja Gomorralle (1.Moos. 18). Saattaisin olla niin epätoivoinen epäuskoisten läheisteni vuoksi, että katkeroituisin Jumalalle ja tuhoaisin samalla oman tieni perille.
Kun tuota ajatusta pyörittelee, niin tulee hyvin kirkas ajatus siitä, miksi Jumala ei ole antanut mitään tarkkaa aikaa Jeesuksen toiselle tulemiselle. Sitä tietoa emme kestäisi. Ja vaikka tieto olisi kerrottukin, ei parannuksen tekijöitä olisi yhtään sen enempää kuin Nooan ja hänen perhekuntansa siirtyessä arkin suojiin (1. Moos. 7).
Olen kiitollinen siitä, että tiedän niin vähän. Tämä todellinen elämä on hyvää. Tiedän, että viimeinen päivä on edessäni. Se voi olla huominen, mutta yhtä hyvin edessäni voi olla vielä 15 000 päivää. Toivon, että jäljellä olevan elämäni päivinä saisin menestystä sen verran, että en katkeroidu, vastoinkäymisiä sen verran, että pysyn nöyränä, toimeentuloa sen verran, että minulla ei ole tarvetta varastaa, terveyttä sen verran, että jaksan iloita siitä sekä rakkautta niin paljon, että sydämeni pysyy pehmeänä jokaista lähimmäistä kohtaan. Ennen kaikkea toivon sitä, että tuntoni säilyy herkkänä uskomaan anteeksiantamuksen evankeliumin. Usko nimittäin vie perille viimeisen päivän viimeisellä hetkellä.
Koska en tiedä huomisesta, aion istuttaa vielä tänä syksynä muutamia puita. Vaikka talvi on tulossa ja routa rutistaa kasvien juuret jäiseen kouraansa, uusi elämän kevät on tulossa. Jumala yksin tietää, montako vielä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys