Ei­no Nis­si­nen

Moni meis­tä muis­taa, mi­ten lap­se­na oli mu­ka­vaa näin ke­vään kor­val­la teh­dä pu­ro­ja ja leik­kiä ku­ra­lä­tä­köis­sä. Pa­ras­ta tai­si ol­la, jos löy­tyi oi­kein hyvä sa­vi­lie­juk­ko, joka rou­dan su­la­mi­sen ai­kaan oli peh­meä ja upot­ta­va. Eh­kä jol­la­kin on ko­ke­mus myös sii­tä, mi­ten yl­lät­tä­en ja tiu­kas­ti ku­mi­saa­pas saat­taa tart­tua lie­juun ja mi­ten vai­ke­aa tuol­lai­ses­ta sa­vi­lie­jus­ta on pääs­tä ir­ti. Tun­tuu kuin lie­ju imi­si ken­kää si­sään­sä ei­kä ha­lu­ai­si pääs­tää ir­ti.

Jol­la­kin voi ol­la ko­ke­mus myös sii­tä, mi­ten syk­syi­sel­lä hil­la­suol­la voi hel­pos­ti ek­syä tai yh­täk­kiä upo­ta. Mi­ten vai­ke­aa upot­ta­vas­ta suos­ta on­kaan pääs­tä ylös omin voi­min. Voi käy­dä jopa niin, et­tä yk­sin yrit­tä­mäl­lä up­po­aa vain sy­vem­mäl­le suo­hon. Tu­lee hätä ja tar­ve huu­taa apua.

Psal­min kir­joit­ta­ja Daa­vid ker­too, kuin­ka Her­ra on kuul­lut hä­nen huu­ton­sa ja pe­las­ta­nut hä­net upot­ta­vas­ta lie­jus­ta, nos­ta­nut hä­nen jal­kan­sa kal­li­ol­le ja an­ta­nut lu­jan poh­jan hä­nen as­kel­ten­sa al­le (Ps. 40:2).

Ku­ten Daa­vid, myös me voim­me jos­kus elä­mäs­säm­me jou­tua epä­var­mal­le maa­pe­räl­le. Syn­nin lie­ju tart­tuu, kun lan­ke­am­me syn­tiin. Syn­nin li­säk­si elä­män kuor­ma ja epäi­lyk­set tun­tu­vat pai­na­van sy­vem­mäl­le. Voim­me hä­tään­tyä, mut­ta oma py­ris­te­lym­me ei au­ta. Ku­ten Psal­min kir­joit­ta­ja ku­vaa, ”syn­ti­ni ovat mi­nut van­gin­neet, vie­neet sil­mie­ni va­lon” (Ps. 40:12). Omin voi­min yrit­tä­mi­nen uu­vut­taa ja nään­nyt­tää.

Ju­ma­la, joka kuu­lee huu­tom­me, voi aut­taa. Hä­nen val­ta­kun­nas­saan on syn­tien an­teek­si­an­ta­mus. Psal­min kir­joit­ta­jan ko­ke­mus on vä­ke­vä. Her­ra nos­taa ylös lie­jus­ta ja an­taa ko­van ja tu­ke­van pe­rus­tan jal­ko­jen al­le. Kun saa lait­taa pois kai­ken syn­nin ja kuor­man, ar­mon ja evan­ke­liu­min voi­ma nos­taa jal­kam­me kal­li­ol­le niin, et­tä voim­me jat­kaa kul­kua tai­vas­tiel­lä. Psal­min kir­joit­ta­jan ta­voin saam­me suu­hum­me uu­den vir­ren, kii­tos­lau­lun Ju­ma­lam­me ylis­tyk­sek­si. Us­ko­mi­sen ilo ja va­paus täyt­tä­vät mie­len.

Omal­ta puo­lel­ta heik­koi­na ja va­ja­vai­si­na saam­me yh­tyä Psal­min sa­naan: ”Minä olen köy­hä ja avu­ton, mut­ta sinä, Her­ra, pi­dät mi­nus­ta huo­len” (Ps. 40:17).