Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Luin jos­kus edes­men­neen kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jan ja po­lii­ti­kon Claes An­ders­so­nin aja­tuk­sia. Hän ker­toi nii­tä haas­tat­te­lu­sar­jas­sa, jos­sa seit­se­mää suo­ma­lais­ta oli haas­tet­tu poh­ti­maan elä­män tar­koi­tus­ta. Hän toi esiin mo­nia aja­tuk­sia, jois­ta ajat­te­len it­se kris­tit­ty­nä toi­sin. Yk­si aja­tus jäi kui­ten­kin mie­lee­ni ja oli mie­les­tä­ni osu­va: ”Jo­kai­nen elä­mä on yh­tä pit­kä – kes­tää syn­ty­mäs­tä kuo­le­maan.”

Ih­mi­sen elä­mää on ku­vat­tu mat­kak­si. In­hi­mil­li­ses­ti ole­tam­me usein, et­tä elä­mään kuu­luu mo­nia eri ikä­vai­hei­ta. Saa­tam­me aja­tel­la, et­tä elä­mä on sil­loin täy­si, kun on saa­nut elää van­hak­si ja sit­ten kuol­la, ku­ten Van­han tes­ta­men­tin Job: ”Hän kuo­li kor­ke­as­sa iäs­sä ja elä­mäs­tä kyl­län­sä saa­nee­na” (Job. 42: 17).

Elä­mä ei to­del­li­suu­des­sa mene näin. Joku syn­tyy kuol­lee­na tai kuo­lee heti syn­ty­män­sä jäl­keen, joku toi­nen lap­se­na tai nuo­re­na, joku taas ai­kui­se­na täy­sis­sä voi­mis­sa. Sik­si tuo An­ders­so­nin to­te­a­mus ku­vaa mie­les­tä­ni myös sitä, et­tä Ju­ma­lal­le jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mä on ol­lut täy­si, vaik­ka me ih­mi­si­nä jos­kus ky­se­lem­me ja epäi­lem­me sitä.

Elä­mään kuu­luu ilon li­säk­si myös su­rua ja kär­si­mys­tä. Suu­rin­ta su­rua ko­em­me usein sil­loin, kun ra­kas ih­mi­nen kut­su­taan täs­tä elä­mäs­tä pois. Kuo­le­ma saat­taa tul­la hy­vin­kin yl­lät­tä­en, jos­kus sai­rau­den ja kär­si­mys­ten tai van­huu­den jäl­keen. Saam­me ko­kea kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä koim­me lä­hei­sen kans­sa pal­jon kau­nii­ta asi­oi­ta ja mo­nel­la ta­val­la rik­kai­ta vuo­sia.

Ih­mi­se­lä­mäs­sä eläm­me to­dek­si Van­han tes­ta­men­tin Saar­naa­jaan aja­tuk­sia: ”Ai­ka on syn­tyä ja ai­ka kuol­la -- ai­ka it­keä ja ai­ka nau­raa” (Saarn. 3: 2,4).

Myös is­ra­e­li­lais­ten, Ju­ma­lan omai­suus­kan­san elä­mäs­sä oli kär­si­mys­tä. Sitä tuli usein sil­loin, kun kan­sa oli kään­ty­nyt pois elä­vän Ju­ma­lan pal­ve­le­mi­ses­ta. Ju­ma­la to­te­aa­kin, et­tä ”vi­has­sa­ni olen si­nua lyö­nyt, mut­ta rak­kau­des­sa­ni minä si­nua ar­mah­dan” (Jes. 60:10).

Kun Ju­ma­la ar­mah­ti, niin hän myös lu­pa­si: ”Si­nun au­rin­ko­si ei enää las­ke ei­kä kuu ka­toa, sil­lä Her­ra on si­nun ai­nai­se­na va­lo­na­si. Si­nun mur­he­päi­vie­si luku on täyt­ty­nyt.” (Jes. 60:20.)

Ih­mi­si­nä olem­me omal­la va­el­luk­sel­lam­me ko­ke­neet sa­maa: syn­ti on tuo­nut elä­mään su­rua ja kär­si­mys­tä, mut­ta kun Ju­ma­la on ar­mah­ta­nut ja kään­tä­nyt kat­seen­sa puo­leem­me, olem­me löy­tä­neet ilon ja rau­han. Kuo­le­man­kin koh­da­tes­sa voim­me tur­vau­tua hä­neen, joka on voit­ta­nut syn­nin ja kuo­le­man val­lan.

Saam­me muis­tel­la pois­nuk­ku­nei­ta rak­kai­tam­me ja kat­sel­la us­kos­sa ra­jan tuol­le puo­len. Sii­o­nin lau­lun sa­no­jen mu­kai­ses­ti voim­me us­koa ja luot­taa: ”Toi­sen­sa rak­kaat siel­lä koh­taa, kun al­kaa juh­lat Ka­rit­san” (SL 220:5).