Syn­ti erot­taa ih­mi­sen Ju­ma­las­ta, ja syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na tai­pu­mus sii­hen pe­riy­tyy kai­kil­le ih­mi­sil­le. Tämä il­me­nee maa­il­mas­sa esiin­ty­vä­nä pa­huu­te­na, hä­tä­nä ja vää­ryy­te­nä. Mo­net ta­voit­te­le­vat ly­hyt­kes­tois­ta nau­tin­toa ja me­nes­tys­tä unoh­ta­en Ju­ma­lan tah­don.

Ih­mi­sel­lä it­sel­lään ei ole voi­maa tais­tel­la syn­tiä vas­taan, vaik­ka hä­nel­lä oli­si­kin vil­pi­tön ja ai­to tar­koi­tus teh­dä hy­vää. Apos­to­li Paa­va­li to­te­aa täs­tä näin: ”Ei ole yh­tä­kään ym­mär­tä­väis­tä, ei ole ke­tään, joka et­sii Ju­ma­laa. Kaik­ki ovat poi­ken­neet pois ja yn­nä kel­vot­to­mik­si tul­leet: ei ole yh­tään, joka hy­vää te­kee, ei yh­tä­kään.” (Room. 3:11–12.)

Raa­ma­tun mu­kaan sel­lai­nen ih­mi­nen, joka väit­tää ole­van­sa syn­ni­tön, te­kee Ju­ma­lan va­leh­te­li­jak­si. Täl­lai­sen hen­ki­lön si­sin­tä Ju­ma­lan sana ei kos­ke­ta, vaan hän aset­tuu sen ul­ko­puo­lel­le. (1. Joh. 1:10.)

Ju­ma­la on rak­kaus

Ju­ma­la on kui­ten­kin ra­kas­ta­nut luo­mi­aan ih­mi­siä ja sik­si hän lu­pauk­sen­sa mu­kai­ses­ti lä­het­ti oman poi­kan­sa tän­ne maa­il­maan so­vit­ta­maan ih­mis­kun­nan syn­nit.

Kos­ka syn­nin palk­ka­na on kuo­le­ma, ian­kaik­ki­nen ero Ju­ma­las­ta, kai­ken vää­ryy­den pääl­leen ot­ta­neen Jee­suk­sen täy­tyi kuol­la ris­til­lä mei­dän puo­les­tam­me. Hän oli syn­ni­tön ja vi­a­ton so­vin­touh­ri ja kär­si ran­gais­tuk­sen, joka oli­si kuu­lu­nut meil­le ih­mi­sil­le syn­tiem­me täh­den. Jee­sus kui­ten­kin voit­ti kuo­le­man ja nou­si kol­man­te­na päi­vä­nä kuo­le­man hau­das­ta. Hä­nen ylös­nou­se­muk­sen­sa ava­si tien tai­vaa­seen, ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Kris­tuk­sen so­vin­to­työ oli niin täy­del­li­nen, et­tä se kos­kee kaik­kia maa­il­man ih­mi­siä. Kui­ten­kin il­man us­koa on mah­do­ton­ta kel­va­ta Ju­ma­lal­le ja lu­nas­tus­työs­tä pää­see osal­li­sek­si vain us­kon kaut­ta. ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).

Ka­tu­val­le an­ne­taan an­teek­si

Ko­ko­nai­nen Ju­ma­lan sana si­säl­tää ”lain te­rän” ja ”evan­ke­liu­min te­rän”. Lain teh­tä­vä­nä on osoit­taa syn­ti syn­nik­si, mut­ta evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen va­paut­taa lain al­ta ar­mon al­le.

Evan­ke­liu­min ydin on­kin syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­nen. Sen ju­lis­ta­mi­nen on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tär­kein teh­tä­vä ja ta­pah­tuu ”sy­dä­mes­tä sy­dä­meen”. Kun it­se Py­häs­tä Hen­ges­tä osal­li­nen, us­ko­vai­nen ih­mi­nen, ju­lis­taa syn­nin­pääs­tön, to­teu­tuu sa­nan us­ko­jas­sa juu­ri se, mis­tä Ju­ma­lan Poi­ka sa­noi: ”Joil­le te syn­nit an­teek­si an­nat­te, niil­le ne an­teek­si an­ne­taan” (Joh. 20:23).

Ju­ma­lan ar­mo kuu­luu kai­kil­le niil­le, jot­ka ka­tu­vat syn­te­jään. Epä­us­koon jou­tu­nut ih­mi­nen pää­see ta­kai­sin si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan us­ko­mal­la tä­män evan­ke­liu­min. Myös ah­dis­tus­ten ja epäi­lys­ten kes­kel­lä kil­voit­te­le­val­le kai­dan tien kul­ki­jal­le evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma, jos­ta saa uut­ta luot­ta­mus­ta ja roh­keut­ta.

Us­ko syn­nyt­tää ilon

On­nel­li­nen elä­mä ra­ken­tuu mo­nis­ta tär­keis­tä asi­ois­ta, esi­mer­kik­si ter­vey­des­tä, hy­vis­tä ih­mis­suh­teis­ta, toi­meen­tu­los­ta ja tur­val­li­suu­des­ta. Suu­rin on­ni, mikä ih­mis­tä voi koh­da­ta, on kui­ten­kin elä­vä us­ko. Se pe­rus­tuu pel­käs­tään Kris­tuk­sen an­si­oon.

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen, jol­la on puh­das, Ju­ma­lan sa­nal­la hoi­det­tu oma­tun­to, saa ol­la iloi­nen ja on­nel­li­nen. Hä­nen asi­an­sa ovat hy­vin, kos­ka hän on mat­kal­la tai­vaa­seen.

Tai­vaan­tien kul­ki­jat ei­vät ole yk­sin, sil­lä Ju­ma­lan Poi­ka on lu­van­nut ol­la las­ten­sa kes­kel­lä joka päi­vä maa­il­man lop­puun as­ti. ”Meil­lä on puo­lus­ta­ja Isän ty­kö­nä, Jee­sus Kris­tus, joka on van­hurs­kas” (1. Joh. 2:1).

Ai­mo Mik­ko­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 12.10.2016