Tu­lin nuo­re­na kir­jal­li­suu­de­no­pis­ke­li­ja­na os­ta­neek­si kir­jal­li­suus­leh­ti Par­nas­son nu­me­ron (3/1998), jos­sa oli kir­jai­li­ja Lee­na Kroh­nin es­see Oi­keu­den­mu­kai­suu­den luon­non­his­to­ria. Krohn kä­sit­te­lee sii­nä mo­raa­lia ja sen op­pi­mis­ta. Es­sees­tä jäi yk­si lau­se kirk­kaa­na mie­leen: ”Mo­raa­li al­kaa mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta.”

Mitä te­ke­mis­tä sit­ten lu­ke­mi­sel­la on mo­raa­lin kans­sa? Kir­jal­li­suus ku­vaa mah­dol­li­sia maa­il­mo­ja, to­del­li­suuk­sia, joi­hin pää­sem­me kä­sik­si kie­len ja mie­li­ku­vi­tuk­sen avul­la. Lu­kies­sam­me me­nem­me toi­sen ih­mi­sen nah­koi­hin. Se aut­taa mei­tä ym­mär­tä­mään ja myö­tä­e­lä­mään ko­ke­muk­sia, jot­ka ovat syn­ty­neet eh­kä­pä tyys­tin toi­sen­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa kuin omam­me. Toi­saal­ta kir­jal­li­suu­den maa­il­mat voi­vat he­rät­tää oi­val­luk­sia omas­ta maa­il­mas­tam­me ja jopa aut­taa mei­tä ym­mär­tä­mään it­se­äm­me ja omaa elä­määm­me.

Lu­ke­mi­sen hyö­dyis­tä on run­saas­ti tut­ki­mus­tie­toa. Pari vuot­ta sit­ten jul­kais­tiin tut­ki­mus, jon­ka mu­kaan kir­jo­ja lu­ke­va 17-vuo­ti­as hal­lit­see jopa 70 000 sa­naa; kir­jo­ja lu­ke­ma­ton sen si­jaan vain 15 000 sa­naa. Lu­ke­mi­sen yh­teys kie­li- ja kir­joi­tus­tai­toon on tun­net­tu jo kau­an. Kie­li­tai­to puo­les­taan on yh­des­sä mie­li­ku­vit­te­lun kans­sa osal­taan yh­tey­des­sä sii­hen, mil­lais­ta si­säis­tä di­a­lo­gia ih­mi­nen ky­ke­nee käy­mään. Lu­ke­mi­sel­la on tär­keä mer­ki­tys maa­il­man- ja elä­män­kä­si­tyk­sen muo­vaa­ja­na. Kir­jat ni­mit­täin ku­vaa­vat elä­mää – tai sel­lais­ta kuin se voi­si ol­la.

Hi­das­ta lu­ke­mal­la

Lu­ke­mi­nen ei ole tär­ke­ää vain kas­vui­käi­sil­le. Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa oli jut­tu nai­ses­ta, joka oli tym­pään­ty­nyt jat­ku­van pu­he­li­men käy­tön ta­kia kat­kei­le­vaan aja­tuk­sen­juok­suun­sa. Nai­nen oli huo­man­nut kes­kit­ty­mis­ky­kyn­sä hei­ken­ty­neen, ja hän päät­ti teh­dä asi­al­le jo­ta­kin. Sen si­jaan et­tä oli­si ku­lut­ta­nut ruo­ka­tun­tin­sa net­tiä se­laa­mal­la, hän me­ni­kin kah­vi­laan lu­ke­maan ru­no­kir­jaa. Tä­män ta­van seu­rauk­se­na hän huo­ma­si rau­hoit­tu­van­sa ja ikään kuin ir­tau­tu­van­sa ym­pä­ris­tös­tä omak­si it­sek­seen. Ru­no­ja lu­ke­mal­la hän ta­val­laan kes­kus­te­li it­sen­sä kans­sa. Ai­em­min hän oli ko­ke­nut kuor­mit­tu­neen­sa in­for­maa­ti­on tul­vas­ta ja kär­si­nyt sii­tä, et­tä omat aja­tuk­set tun­tui­vat huk­ku­van mui­den ään­ten se­ka­mels­kaan.

Ny­ky­maa­il­mas­sa lu­ke­mi­nen on vas­ta­vir­taan ui­mis­ta. Ruu­tu­viih­tee­seen ver­rat­tu­na kir­ja on van­ha­nai­kai­nen ja hi­das käyt­tö­liit­ty­mä, mut­ta juu­ri sik­si se on mie­len­ter­vey­den kan­nal­ta niin hyvä. Lu­ke­mi­nen pa­kot­taa hi­das­ta­maan ja kes­kit­ty­mään – sekä kuu­los­te­le­maan, mitä mi­nus­sa nyt ta­pah­tuu.

Kuor­mit­ta­vas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa lu­ke­mi­nen voi kat­kais­ta huo­lien ke­hää kier­tä­vät aja­tuk­set ja luo­da juu­ri sen ver­ran hap­pea ja ti­laa, et­tä jak­saa ras­kaan het­ken yli. Tie­dän, et­ten ole ai­nut, joka on ku­vi­tel­lut, et­tei las­ten ol­les­sa pie­niä yk­sin­ker­tai­ses­ti pys­ty lu­ke­maan. Ja kui­ten­kin pys­tyy. Ja jos vaik­ka vau­nu­ja pu­ka­tes­saan seik­kai­lee 1500-lu­vun Is­tan­bu­lis­sa tai rat­sas­te­lee pit­kin Yh­dys­val­tain ja Mek­si­kon ra­ja­seu­tua, pai­ne pääs­sä hel­lit­tää.

Kun elä­mä on täyn­nä sitä, et­tä toi­set ih­mi­set tar­vit­se­vat mi­nua, on eheyt­tä­vää lu­kea ja ol­la joi­ta­kin het­kiä ole­mas­sa vain it­seä var­ten. On myös va­paut­ta­vaa elää het­ki ihan eri maa­il­mas­sa. Sa­non­ta ”kir­jo­ja lu­ke­va saa elää mon­ta elä­mää, muut vain yh­den” pi­tää­kin hy­vin paik­kan­sa.

Mi­ten löy­tää lu­et­ta­vaa?

Erään kurs­sin pää­tyt­tyä opis­ke­li­ja­ni, nuo­ri mies, tun­nus­ti hä­mil­lään, et­tei hän ol­lut ai­kai­sem­min jo­ten­kin ta­jun­nut, mi­ten siis­te­jä kir­jat ovat. Hä­nel­lä ei ol­lut tul­lut kos­kaan edes mie­leen, et­tä voi­si lu­kea jo­ta­kin. Nyt hän oli lu­ke­nut pa­kol­li­sen te­ok­sen li­säk­si pari muu­ta­kin kir­jaa kurs­sin lis­tal­ta. ”Niis­sä vaan on jo­ta­kin”, hän sa­noi. Viit­ta­sin kurs­sil­la käy­määm­me kir­jal­li­suus­kes­kus­te­luun ja to­te­sin, et­tä kir­jat to­del­la­kin tar­jo­a­vat run­saas­ti poh­din­nan ai­nek­sia. Tai­sin vie­lä roh­kais­ta lu­ke­maan li­sää, vaik­ka tie­sin, et­tei mi­kään enää es­täi­si tuo­ta ih­mis­tä lu­ke­mas­ta. Hän oli ikään kuin va­hin­gos­sa osu­nut aar­re­kät­köl­le.

Kir­ja-aar­tei­ta voi löy­tää mo­nel­ta suun­nal­ta. Kan­nat­taa lu­kea ta­ka­kan­sia ja aloi­tuk­sia. Jos pää­tyy kir­jaan, jon­ka lu­ke­mi­nen jat­ku­vas­ti vain tök­kii, on pa­rem­pi jät­tää se kes­ken. Maa­il­mas­sa on niin pal­jon myös huo­no­ja kir­jo­ja, et­tä vä­häis­tä ai­kaan­sa ei kan­na­ta haas­ka­ta huo­noon kir­jaan, kun sen voi käyt­tää hy­vään.

Jos elä­män­ti­lan­ne sal­lii lu­ku­pii­riin osal­lis­tu­mi­sen, sel­lai­nen voi aut­taa pi­tä­mään lu­ke­mis­ta yl­lä. Lu­e­tus­ta kes­kus­te­le­mi­nen on erit­täin an­toi­saa, ja de­ad­li­ne saat­taa so­pi­vas­ti mo­ti­voi­da löy­tä­mään ai­kaa lu­ke­mi­sel­le.

Kir­jan us­kon­to

Kari Sal­la­maa muis­tut­ti hil­jat­tain seu­ra­kun­ta­leh­ti Rau­han Ter­veh­dyk­ses­sä, et­tä kris­ti­nus­ko on ”Kir­jan us­kon­to”. Us­kon­puh­dis­tuk­sen ra­di­kaa­li aja­tus oli saa­da ih­mi­set lu­ke­maan Py­hää Kir­jaa, Raa­mat­tua, it­se, omal­la kie­lel­lään. Sal­la­maa pai­not­ti, et­tä koko lu­ku­tai­to on tätä pe­rua. Kris­til­li­syy­tem­me juon­taa juu­ren­sa lu­ki­jai­sis­ta, liik­kees­tä, joka ko­ros­ti hen­ki­lö­koh­tais­ta Raa­ma­tun lu­ke­mis­ta ja tut­ki­mis­ta. Ny­ky­ään sel­lai­nen hel­pos­ti unoh­tuu, kun lu­ke­mi­nen yli­pää­tään ei ole ta­pa­na.

Raa­ma­tun lu­ke­mi­sen tu­ek­si on tar­jol­la va­lai­se­vaa se­li­tys­kir­jal­li­suut­ta. Myös raa­mat­tu­tie­don kurs­sit tar­jo­a­vat nä­kö­kul­mia Py­hään Kir­jaan, ja kes­kus­te­lut ovat us­koa vah­vis­ta­via. Raa­ma­tus­sa on ker­to­mus ho­vi­her­ras­ta, joka luki py­hää kir­joi­tus­ta mut­ta ei ym­mär­tä­nyt lu­ke­maan­sa (Ap. t. 8:26−39). Ju­ma­la lä­het­ti hä­nen vie­rel­leen Fi­lip­pok­sen, us­ko­vai­sen mie­hen, joka se­lit­ti hä­nel­le kir­joi­tuk­sen mer­ki­tys­tä ja saar­na­si evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta. Raa­mat­tu ker­too, et­tä ho­vi­her­ra sai us­koa evan­ke­liu­min omal­le koh­dal­leen ja jat­koi iloi­se­na mat­kaan­sa. Hen­gen avaa­ma lu­ku­tai­to tuot­taa­kin puh­das­ta iloa.

An­na Saa­ri

Kir­joit­ta­ja on per­he­va­paal­la ole­va äi­din­kie­len ja kir­jal­li­suu­den leh­to­ri.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 10.10.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Las­se Kok­ko