Yh­te­nä päi­vä­nä sain vies­tin, jos­sa pyy­det­tiin mu­kaan kir­joit­ta­maan blo­gia Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen. En­sim­mäi­se­nä ajat­te­lin: en osaa, en eh­di, en us­kal­la. Jon­kin ajan ku­lut­tua tuli kui­ten­kin aja­tus, et­tä us­kal­tai­sin­ko sit­ten­kin? Voi­sin­ko omal­ta pai­kal­ta­ni, omas­ta ar­jes­ta­ni ol­la ja­ka­mas­sa tut­tuu­den ko­ke­muk­sia toi­sil­le sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­vil­le? Tai toi­saal­ta ol­la tuo­mas­sa jo­tain eri­lais­ta, uut­ta­kin nä­kö­kul­maa tai aja­tel­ta­vaa? Hiu­kan epä­röi­den lu­pa­sin.

Elä­mäs­sä­ni olen saa­nut naut­tia pit­käs­tä ko­ti­äi­ti­a­jas­ta. Lap­set ovat syn­ty­neet kol­mel­la eri vuo­si­kym­me­nel­lä, ja nii­hin vuo­siin mah­tuu pal­jon. Pal­jon! Koti on ol­lut lem­peä, läm­pöi­nen ja suo­jai­sa paik­ka kas­vat­taa poi­ka­sia, mut­ta kyl­lä­hän ko­tiin ovat eh­ti­neet mo­net kur­jat­kin tuu­let ja myrs­kyt. Per­heen kas­va­es­sa on ol­lut val­vot­tu­ja öi­tä, huol­ta ja uu­pu­mus­ta, mut­ta myös pal­jon iloa, läm­pöä ja rak­kaut­ta. Suu­ren per­heen myö­tä elä­mäs­sä on kaik­kea pal­jon.

Ta­pah­tu­mia, koh­taa­mi­sia, ta­va­raa, liik­ku­via osa­sia – ja niis­tä muo­dos­tuu vä­ri­käs ja ih­meel­li­nen elä­män kir­jo. Jos­kus on jopa tun­tu­nut, et­tä vä­hem­pi­kin mää­rä vä­re­jä riit­täi­si. Sil­loin on hyvä lait­taa sil­mil­le so­pi­van­sä­vyi­set la­sit, kat­sel­la omaa mai­se­maan­sa vaik­ka­pa huu­mo­ri­filt­te­rin läpi, tai jos­kus jopa ihan lait­taa sil­mät kiin­ni, vä­hän vaih­taa mai­se­maa tai tart­tua vaik­ka­pa neu­laan ja lan­kaan.

Vii­me ai­koi­na elä­mää­ni on tul­lut uu­sia tuu­lia. Nuo tuu­let ovat ol­leet vir­kis­tä­viä. Opis­ke­lu täyt­tää nyt ar­kea te­hok­kaam­min kuin iki­nä oli­sin ku­vi­tel­lut. Sen myö­tä on löy­ty­nyt uu­sia ih­mis­suh­tei­ta, us­kal­lus­ta ja roh­keut­ta, se on myös tuo­nut mi­nus­ta esiin joi­tain sel­lai­sia omi­nai­suuk­sia, joi­ta en it­ses­sä­ni tien­nyt ole­van­kaan.

Kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut pit­kään mi­nul­le tär­keä tapa tal­let­taa het­kiä ja tun­nel­mia. Kir­joit­ta­mal­la asi­oi­ta ja ta­pah­tu­mia ihan it­sel­leen mut­kik­kaat­kin po­lut sel­kiy­ty­vät ja jä­sen­ty­vät. Tä­hän blo­giin ha­lu­ai­sin kir­joit­taa per­hees­tä, lap­suu­den tär­key­des­tä, las­ten asi­ois­ta. Ha­lu­ai­sin kir­joit­taa ar­jen has­suis­ta sat­tu­muk­sis­ta, ilois­ta ja su­ruis­ta­kin, tal­let­ta­en ai­nut­laa­tui­sia het­kiä, aja­tuk­sia, tun­nel­mia ja toi­vei­ta.

Tah­toi­sin kir­joit­taa oman ar­ke­ni aar­re­het­kis­tä. Luot­ta­muk­ses­ta ja joh­da­tuk­ses­ta, Luo­jan luo­man luon­non kau­neu­des­ta, me­ren ki­mal­luk­ses­ta, kä­sil­lä te­ke­mi­sen ilos­ta ja uni­läm­pi­mäs­tä lap­ses­ta sy­lis­sä­ni.

Jos­sain sy­dä­men seu­tu­vil­la lii­kah­taa aja­tus, olen­ko­han ol­len­kaan oi­kea ih­mi­nen tä­hän teh­tä­vään. Osaan­ko tuo­da aja­tuk­si­a­ni esiin niin, et­tä tu­len oi­kein ym­mär­re­tyk­si? Osaan­ko ker­toa miet­teis­tä­ni sil­lä ta­voin, et­tä ne oli­si­vat ra­ken­ta­via tai loh­dut­ta­via? Mie­len pääl­lä käy myös aja­tus teks­tin jul­ki­suu­des­ta, per­heen ja lä­hi­pii­rin suh­tau­tu­mi­ses­ta, eh­kä pa­laut­tees­ta­kin. Koen ar­kuut­ta.

Tä­män al­ka­van vuo­den kul­jen kans­san­ne tätä blo­gi­pol­kua. Kaik­kien aja­tus­te­ni ja tun­te­mus­te­ni kans­sa luo­tan kui­ten­kin sii­hen, et­tä te lu­ki­jat ker­rot­te tun­te­muk­si­an­ne, otat­te yh­teyt­tä ja ker­rot­te mi­nul­le kir­joi­tuk­sis­ta he­rän­nei­tä aja­tuk­sia, jos ko­et­te sii­hen tar­vet­ta.