Tuli silloin pari tuuletusta tehtyä, kun sisarussarja alkoi karttua myös veljillä. Joskus meillä on ollut ikäeroakin, mutta toisaalta – ennen olin ainakin tuplaikäinen, enää en ole. Tämä matemaattinen tosiasia on lempiasioitani aikuistumisessa. Tässä iässä alkaa samanikäistyä.
Työpaikalle virtaa tästedes velipoikien ikäluokkia. Soppajonossa näkee välähdyksiä heidän maailmastaan. Välillä leikittelee ja kuvittelee siilipäitä skeittipuistoon tai muualle aitojen ulkopuolelle. Kuvittelee näkevänsä samoja eleitä, ilmeitä ja äänenpainoja kuin pikkuveljillä, jotka pistävät juttua tai heittävät trikkiä. Ja piristyy.
Ajatusleikeissä välillä myös pysähtyy. Joskus silmäparien joukossa saattaa huomata yksittäisen häivähdyksen, jonka merkitystä jää miettimään. Muistaa olleensa joskus itse se, joka nieleskelee hiljaa pettymystään tai hämmennystään. Tilanne ohittuu, kun tehtävää täytyy jatkaa.
Tulee iloiseksi, kun kaveri pukkaa toista olalle niin, että varsikenkä liikkuu taas kevyemmin. Ihailen huumorin aitoutta ja sitä, ettei miesläppä vaadi aina alatyylisyyksiä. Yksi köhii reppua kaivaessaan ja lauleskelee Sairas karhunpoika -laulua. Ipad-sukupolvi elää aitoudellaan. Jos lippalakkia ei muista aina riisua, tulee spontaaneja ystävällisyydenosoituksia usein. Tykkään tavasta, jolla velmut saavat ujutettua niitä käskettyjen kaavamaisuuksien sekaan.
Tämä ikäluokka on kasvanut siihen, että lähtökohtaisesti kaikki ovat messissä: kaikki, jotka ovat täällä, hekin, jotka eivät ole ja minäkin, joka olen vanhempi ja koulutan. Ongelmat alkavat siitä, jos nämä messiin ottajat eivät tule itse messiin otetuiksi. Hartiat lysähtävät ja pilke katoaa. Tervetuloa samanikäistymään, kaikki uudet mieskollegat. Teiltä on monella opittavaa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys