Työ­nan­ta­jan tar­jo­a­ma muu­ta­man päi­vän reis­su al­kaa ol­la voi­ton puo­lel­la. On pu­ret­tu ja mel­kein pa­kat­tu­kin. Ke­ve­äl­tä tun­tuu mu­ka­vas­sa sääs­sä. Kek­sii täs­sä sil­ti pien­tä va­li­tet­ta­vaa­kin: tus­kin­pa kah­via enää pur­ku­päi­vä­nä keit­tä­vät.

Tus­kin saan aja­tus­ta­ni lop­puun, kun my­häi­le­vä huol­to­kol­le­ga por­hal­taa pa­ket­ti­au­tol­laan met­säs­tä. Kyl­lä sii­nä pari ai­kui­sen mie­hen rie­mun­kil­jah­dus­ta tu­lee pääs­tet­tyä, ja se­kös työ­pa­ria hu­vit­taa. Elä­ke­päi­viin­sä val­mis­tau­tu­va vää­rä­leu­ka tar­jo­aa kah­via ja voi­lei­piä, jot­ka on ai­van it­se teh­nyt. Taa­tus­ti sy­dä­mel­lään.

Olen jos­kus tuu­mi­nut, et­tä hy­vil­le mies­tut­ki­joil­le oli­si töi­tä. Voi­si ol­la mu­ka­va kä­de­no­jen­nus ava­ta jos­kus it­se­kin vä­hän tar­kem­min sitä, mitä mie­les­sä liik­kuu. Ai­van mut­ka­ton­ta se ei kyl­lä ole. Var­sin­kin mies­ten tun­ne­maa­il­man ar­voi­tuk­sia kuu­lee poh­dit­ta­van pal­jon­kin. Mut­ta jos ha­lu­ai­si hel­pol­la ta­val­la jos­ta­kin aloit­taa, niin var­maan hy­vis­tä het­kis­tä.

Pien­ten te­ko­syi­den juh­la­het­ket ovat ai­na­kin mel­ko var­ma to­dis­te tun­tei­den ole­mas­sa­o­los­ta. Ei­kä nii­hin työ­reis­su­ja tai suu­ria saa­vu­tuk­sia tar­vi­ta. Kyl­lä nii­tä usein ai­van ta­val­li­sis­sa ko­ti­puu­his­sa­kin tu­lee. Jos­kus ta­sa­pai­noon sää­de­tyt pyyk­ki­ko­neen ja­lat voi­vat ol­la juh­lan ai­he. “Ei­vät muu­ten not­ku, tu­le­pas vai­mo kat­so­maan.” Saat­taa­han sii­nä ol­la pien­tä leik­ki­syyt­tä mu­ka­na. Pi­tää se var­maan ai­ka hy­vin paik­kan­sa, et­tä olem­me ai­na vä­hän poi­kia.

Tu­tus­tuin en­si ker­taa elä­kei­käi­seen mie­heen, joka ny­ky­ään on­kin jo var­sin tut­tu. Au­to­kuu­lu­mi­sis­sa sel­vi­si, et­tä kil­so­ja on kum­mal­la­kin me­no­pe­liin ker­ty­nyt. Mut­ta se al­koi hy­myi­lyt­tää, kun kum­mat­kin odot­te­li­vat sa­maa ki­lo­met­ri­lu­ke­maa, joka ko­mei­li­si jos­kus mit­ta­ris­sa ja näyt­täi­si hie­nol­ta. Kun vih­doin omas­sa au­tos­sa­ni täyt­tyi 543210 ki­lo­met­riä, täy­tyi ajaa jär­ven ran­taan, ot­taa ko­me­at ku­vat ja lä­het­tää hen­gen­hei­mo­lai­sel­le vies­ti juh­lan kun­ni­ak­si.

Työ­pai­kan toi­mis­tos­sa puu­hail­les­sa­ni huo­maan yh­täk­kiä hy­räi­le­vä­ni. Se on ihan uu­si ti­lan­ne. En­sim­mäi­se­nä ref­lek­si­nä tie­tys­ti ajat­te­len, et­tä hups, hy­räi­lin­kö­hän virt­tä, Sii­o­nin lau­lua vai jo­tain muu­ta. Mut­ta se on sa­mal­la “ura­ni” tär­keim­piä het­kiä. So­peu­tu­mi­nen ja va­pau­tu­mi­nen on ol­lut yl­lät­tä­vän vai­ke­aa, sekä opin­nois­sa et­tä uu­des­sa yk­si­kös­sä­ni. En­sim­mäis­tä ker­taa tun­tuu konk­reet­ti­ses­ti sil­tä, et­tä pys­tyn kyl­lä ole­maan oma it­se­ni myös tääl­lä. Ja ope­tel­la sitä.

Mies­val­tai­sel­la alal­la olen huo­man­nut, et­tä kyl­lä muut­kin mie­het hy­räi­le­vät tai vi­hel­te­le­vät, ja pal­jon, vaik­ka tie­tyis­sä ti­lan­teis­sa vir­kaa hoi­ta­es­saan ei­vät sel­lai­sil­ta vai­ku­ta. Voi­han se jos­kus ol­la myös är­syt­tä­vää. Mi­nus­ta se on useim­mis­sa ti­lan­teis­sa sil­ti ai­ka sym­paat­tis­ta. Pak­ko myön­tää, et­tä jos­kus myös työ­ka­ve­rin so­pi­van vi­at­to­mat rai­va­rit saat­ta­vat va­paut­taa kum­mas­ti toi­mis­ton tun­nel­maa. Hy­vän olon sa­lai­suus ei tai­da ol­la­kaan pelk­kien “hy­vien het­kien” löy­tä­mi­ses­sä.

Leik­ki­sät­kin juh­la­het­ket jos­kus pi­ris­tä­vät – var­sin­kin, jos ne vain tu­le­vat jos­tain, kuin it­ses­tään. Par­haat het­ket poh­jaa­vat usein kii­tol­li­seen mie­leen. Muis­tan, kun joku vuo­si sit­ten su­vi­seu­ra­pu­hu­ja ker­toi van­has­ta mie­hes­tä, joka oli suur­ta hau­kea vä­syt­tä­es­sään puh­jen­nut suu­ren kii­tol­li­suu­den val­taan ian­kaik­ki­ses­ta osas­taan.