Juk­ka Liuk­ko­nen

Us­kos­sa val­vo­mi­nen ei ole pa­ko­no­mais­ta puur­ta­mis­ta, vaan en­nen kaik­kea tur­val­lis­ta luot­ta­mis­ta Ju­ma­lan lu­pauk­siin ja joh­da­tuk­seen.

Ope­tus­lap­set Pie­ta­ri, Jaa­kob, Jo­han­nes ja And­re­as sekä Jee­sus ovat is­tu­mas­sa Öl­jy­mä­el­lä vas­ta­pää­tä Je­ru­sa­le­min temp­pe­liä. Jee­sus oli juu­ri äs­ken en­nus­ta­nut temp­pe­lin tu­hos­ta ja apos­to­lit ky­se­li­vät merk­kiä, joka va­roit­tai­si hei­tä täs­tä ajois­sa. Jee­sus ryh­tyi pu­hu­maan heil­le pait­si temp­pe­lin ja koko Juu­de­an tu­hos­ta, myös vää­ris­tä mes­si­ais­ta ja us­ko­vien vai­nois­ta. Eri­tyi­ses­ti hän pu­hui maa­il­man­lo­pun mer­keis­tä ja Ih­mi­sen Po­jan päi­vän tu­le­mi­ses­ta (Mark. 13:24–27).

Jee­sus ke­hot­ti val­vo­maan

Pu­heen­sa lo­puk­si Jee­sus ker­too ver­tauk­sen, joka on nyt val­vo­mi­sen sun­nun­tain teks­ti­nä. Mies mat­kus­ti vie­rail­le mail­le ja käs­ki oven­var­ti­jan­sa val­voa eli var­ti­oi­da ta­loa (Mark. 13:34). Teh­tä­vä oli vas­tuul­li­nen, ja her­ran pa­la­tes­sa en­nal­ta il­moit­ta­mat­ta oven­var­ti­jan tuli ol­la he­reil­lä. Jee­sus päät­ti pu­heen­sa ke­hot­ta­mal­la ope­tus­lap­sia: val­vo­kaa! (Mark. 13:37).

Jee­suk­sen seu­raa­jat oli­vat saa­neet us­kon lah­jan. Jee­sus tie­si, et­tä hä­nen kuo­le­man­sa ja ylös­nou­se­muk­sen­sa jäl­keen ope­tus­lap­set jäi­si­vät maan pääl­le il­man hä­nen nä­ky­vää läs­nä­o­loa ja tur­vaa. Us­kon säi­lyt­tä­mi­nen tu­li­si vaa­ti­maan heil­tä myös kiel­täy­myk­siä ja jopa vai­non sie­tä­mis­tä. Näi­tä ti­lan­tei­ta var­ten Jee­sus ha­lu­si opet­taa seu­raa­ji­aan ja vah­vis­taa hei­dän us­ko­aan.

Lop­pu tu­lee yl­lät­tä­en

Teks­tim­me ta­lon her­ra on Ih­mi­sen Po­jan, Jee­suk­sen ver­taus­ku­va. Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ajan ta­pah­tu­miin liit­ty­vät teks­tit saat­ta­vat pe­lot­taa ja tun­nem­me ar­kuut­ta­kin niis­tä pu­hut­ta­es­sa. Eräs yh­tei­nen piir­re näis­sä ker­to­muk­sis­sa on yl­lä­tyk­sel­li­syys. Näin on myös esi­mer­kik­si vii­sai­den ja tyh­mien mor­sius­nei­to­jen ver­tauk­ses­sa (Matt. 25:1–13). Vii­mei­sen päi­vän ajan­koh­taa ei tie­dä Jee­sus­kaan: ”Mut­ta sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät en­ke­lit tai­vaas­sa ei­kä edes Poi­ka, ei ku­kaan muu kuin Isä” (Mark. 13:32).

Jos tie­täi­sim­me Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen päi­vä­mää­rän ja kel­lo­na­jan, meil­lä oli­si kiu­saus piit­taa­mat­to­muu­teen. Tä­hän maa­il­maan on help­po ko­tiu­tua ja unoh­taa elä­män ra­jal­li­suus. Us­ko­van­kin ih­mi­sen liha on heik­ko ja hä­nel­lä on vaa­ra vä­sy­mi­seen ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­teen. Kui­ten­kin jo­kai­sen tu­li­si ol­la ai­na val­mis läh­te­mään täs­tä ajas­ta.

Jee­suk­sen ver­tauk­sen mu­kaan val­vo­mi­nen on us­kos­sa val­vo­mis­ta, kil­voi­tus­ta. Us­ko­val­le val­vo­mi­nen on oman­tun­non puh­tau­des­ta huo­leh­ti­mis­ta evan­ke­liu­miin tur­va­ten. Vir­res­sä 610 ke­ho­te­taan: ”Tee pa­ran­nus ja va­el­la siis tie­tä ar­mon Her­ran. Näin us­kos­sa ja toi­vos­sa tie hy­vin päät­tyy ker­ran.”

Pyhä Hen­ki va­lai­see tie­tä

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan usein va­los­ta. On tär­ke­ää, et­tä us­ko­van ih­mi­sen sy­dä­mes­sä pa­laa joka het­ki Py­hän Hen­gen valo. Se va­lai­see tien pe­ril­le tai­vaa­seen yhä pi­me­ne­vän maa­il­man kes­kel­lä. Raa­ma­tun ope­tuk­set roh­kai­se­vat ja vah­vis­ta­vat us­kos­saan val­vo­vaa kris­tit­tyä. Ju­ma­lan suu­res­ta ar­mos­ta hä­nen seu­ra­kun­nas­saan ju­lis­tet­ta­va an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi kut­suu täl­lä­kin ajal­la ja roh­kai­see us­ko­maan.

Us­kon tie­tä ei tar­vit­se kul­kea yk­sin vaan yh­des­sä tois­ten Ju­ma­lan las­ten kans­sa. Se on tur­val­lis­ta kul­ke­mis­ta sa­maan suun­taan, us­kon pää­mää­rää, tai­vas­ta koh­ti.

Evan­ke­liu­mi: Mark. 13:33–37

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noo: ”Pi­tä­kää va­ran­ne, ol­kaa val­veil­la, sil­lä te et­te tie­dä mil­loin se ai­ka tu­lee. Kun mies mat­kus­taa vie­rail­le mail­le ja ta­los­ta läh­ties­sään an­taa kul­le­kin pal­ve­li­jal­le oman teh­tä­vän ja vas­tuun, niin oven­var­ti­jan hän käs­kee val­voa. Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, kos­ka ta­lon her­ra tu­lee: il­lal­la vai kes­kiy­öl­lä, ku­kon­lau­lun ai­kaan vai aa­mun jo val­je­tes­sa. Hän tu­lee äk­ki­ar­vaa­mat­ta – va­ro­kaa siis, et­tei hän ta­paa tei­tä nuk­ku­mas­ta. Min­kä minä sa­non teil­le, sen sa­non kai­kil­le: val­vo­kaa!”