Pau­li So­ran­ta

Jee­sus so­vit­ti koko maa­il­man syn­nit, jot­ta ih­mi­set voi­si­vat saa­da kuo­le­man­sa jäl­keen ian­kaik­ki­sen elä­män.

La­sa­ruk­sen he­rät­tä­mi­nen kuol­leis­ta on yk­si evan­ke­liu­mien vai­kut­ta­vim­pia ker­to­muk­sia. Se on Jee­suk­sen maan­pääl­li­sen toi­min­nan hui­pen­nus en­nen hä­nen kär­si­mys­tie­tään ja vai­kut­ta­vin to­dis­te hä­nen ju­ma­lal­li­ses­ta voi­mas­taan.

Kuol­leis­ta he­rät­tä­mi­nen on vah­va muis­tu­tus Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­sis­ta elä­män pie­nis­sä ja suu­ris­sa ko­et­te­le­muk­sis­sa. Se on ih­me, jota Jee­sus ei teh­nyt ih­meen it­sen­sä vuok­si, vaan Ju­ma­lan kun­ni­ak­si ja Ju­ma­lan Po­jan kirk­kau­den jul­ki tu­le­mi­sek­si (Joh. 11:4).

Ju­ma­la kuu­lee hä­täm­me

Si­sa­ruk­set Mart­ta, Ma­ria ja ikä­to­ve­ri La­sa­rus oli­vat Jee­suk­sel­le rak­kai­ta ih­mi­siä. Nyt hän oli saa­nut sis­kok­sil­ta vies­tin, et­tä La­sa­rus on sai­raa­na.

Jee­sus ei kui­ten­kaan läh­de mat­kaan heti, vaan odot­taa kak­si päi­vää. Täl­lä vä­lin La­sa­rus kuo­lee. Jee­sus to­te­aa: ”Ys­tä­väm­me La­sa­rus nuk­kuu, mut­ta minä me­nen he­rät­tä­mään hä­net.” Ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­rä Jee­suk­sen sa­no­ja, ja sik­si hän jat­kaa: ”La­sa­rus on kuol­lut. Tei­dän täh­ten­ne olen iloi­nen, et­ten ol­lut siel­lä: tämä vah­vis­taa tei­dän us­ko­an­ne. Nyt läh­dem­me hä­nen luok­seen.”

Maa­il­mas­sa Ju­ma­lal­la on omat ai­kan­sa ja het­ken­sä. Jee­sus ei toi­mi­nut ih­mis­ten odo­tus­ten ja vaa­ti­mus­ten mu­kaan, vaan hä­nen toi­min­taan­sa oh­ja­si Isän tah­to.

Kun Jee­sus pää­see pe­ril­le ky­lään, Mart­ta on hän­tä vas­tas­sa. Mar­tan sa­nois­sa on us­kon­tun­nus­tus, mut­ta eh­kä myös moi­te: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut.”

Elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa on in­hi­mil­lis­tä et­siä syyl­li­siä ja Ju­ma­la­kin voi saa­da osan­sa kat­ke­ruu­des­ta ja vi­has­ta: mik­si Ju­ma­la ei aut­ta­nut, vaik­ka hä­nel­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta? Ju­ma­la kyl­lä kuu­lee hä­täm­me, mut­ta hän an­taa vas­tauk­sen­sa omal­la ajal­laan ja ta­val­laan. Kaik­kea em­me ym­mär­rä eh­kä kos­kaan. Us­ko­van on tur­val­lis­ta luot­taa kai­kes­sa Ju­ma­lan tah­toon ja hä­nen kaik­ki­val­tiu­teen­sa.

Mik­si Jee­sus it­ki?

Teks­tis­sä tu­lee vah­vas­ti esil­le Jee­suk­sen in­hi­mil­li­nen puo­li, hä­nen su­run­sa ja myö­tä­e­lä­mi­sen­sä. Al­ku­kie­les­sä käy­te­tään kah­des­ti ver­biä, joka il­mai­see hy­vin voi­ma­kas­ta tun­ne­ti­laa, jopa vi­has­tu­mis­ta. Teks­tiin si­säl­tyy myös Raa­ma­tun ly­hin jae: ”Jee­sus it­ki.”

Jee­suk­sen jär­ky­tys ei ole pel­käs­tään lii­ku­tus­ta it­ke­vien vuok­si, vaan myös su­rua ih­mis­ten epä­us­kon täh­den. Hä­nel­lä­hän oli to­del­li­nen val­ta kuo­le­man­kin yli, ja ta­pah­tuu in­hi­mil­li­nen mah­dot­to­muus: Jee­suk­sen sa­no­jen voi­mas­ta jo nel­jä päi­vää kuol­lee­na ol­lees­ta La­sa­ruk­ses­ta tu­lee jäl­leen elä­vä!

La­sa­rus on vah­va Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen to­dis­ta­ja ja jou­tuu juu­ta­lais­ten vi­han vuok­si maan­pa­koon. Pe­ri­mä­tie­don mu­kaan hän elää vie­lä toi­set 30 vuot­ta ja toi­mii elä­män­sä lop­pu­vuo­det Ki­ti­o­nin kau­pun­gin piis­pa­na. La­sa­ruk­sen lo­pul­li­nen hau­ta­paik­ka on, yhä pe­ri­mä­tie­don mu­kaan, ny­kyi­ses­sä Lar­na­kas­sa, Kyp­rok­sel­la.

Evan­ke­liu­mi he­rät­tää

Kuo­le­ma on seu­raus­ta syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta. Sen edes­sä olem­me kaik­ki yh­tä avut­to­mia. Kos­ka kuo­le­ma kos­ket­taa mei­tä jo­kais­ta, se saat­taa es­tää iloit­se­mas­ta elä­män lah­jas­ta ja Ju­ma­lan hy­vyy­des­tä.

Us­ko­vai­sen ei kui­ten­kaan tar­vit­se pe­lä­tä kuo­le­maa, sil­lä us­ko tuo osal­li­suu­den elä­mäs­tä Jee­suk­ses­sa ja hä­nen ylös­nou­se­muk­ses­taan. Sa­noo­han Jee­sus Mar­tal­le ja meil­le: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin.”

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mil­la on voi­ma siir­tää hen­gel­li­ses­ti kuol­lut jäl­leen elä­väk­si Ju­ma­lan lap­sek­si. Se an­taa myös voi­man va­el­taa us­kos­sa koh­ti sitä päi­vää, jol­loin ajal­li­nen elä­mä vaih­tuu ian­kaik­ki­seen elä­mään, kirk­kau­teen Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa. Ei­kö siis kan­na­ta us­koa?

Evan­ke­liu­mi: Joh. 11:21–29, (30–31) 32–45

Raa­mat­tu 1992: Mart­ta sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut. Mut­ta nyt­kin tie­dän, et­tä Ju­ma­la an­taa si­nul­le kai­ken mitä hä­nel­tä pyy­dät.” Jee­sus sa­noi: ”Vel­je­si nou­see kuol­leis­ta.” Mart­ta vas­ta­si: ”Tie­dän kyl­lä, et­tä hän nou­see vii­mei­se­nä päi­vä­nä, ylös­nou­se­muk­ses­sa.” Jee­sus sa­noi: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le. Us­kot­ko tä­män?” ”Us­kon, Her­ra”, Mart­ta vas­ta­si, ”minä us­kon, et­tä sinä olet Mes­si­as, Ju­ma­lan Poi­ka, jon­ka oli mää­rä tul­la maa­il­maan.” Tä­män sa­not­tu­aan Mart­ta pa­la­si ko­tiin, kut­sui si­sar­taan Ma­ri­aa ja sa­noi hä­nel­le kah­den kes­ken: ”Opet­ta­ja on tääl­lä ja kut­suu si­nua.” Kuul­les­saan sen Ma­ria heti nou­si ja läh­ti Jee­suk­sen luo. (Jee­sus ei ol­lut vie­lä saa­pu­nut ky­lään, vaan oli yhä siel­lä, mis­sä Mart­ta oli hä­net ta­van­nut. Kun juu­ta­lai­set, jot­ka oli­vat ta­los­sa loh­dut­ta­mas­sa Ma­ri­aa, nä­ki­vät tä­män äk­kiä nou­se­van ja läh­te­vän ulos, he me­ni­vät pe­räs­sä, kos­ka ar­ve­li­vat hä­nen ole­van me­nos­sa hau­dal­le it­ke­mään.) Eh­dit­ty­ään sin­ne, mis­sä Jee­sus oli, ja näh­ty­ään hä­net Ma­ria vai­pui hä­nen jal­koi­hin­sa ja sa­noi: ”Her­ra, jos oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut.” Kun Jee­sus näki it­ke­vän Ma­ri­an ja hä­nen kans­saan tul­leet juu­ta­lai­set, jot­ka he­kin it­ki­vät, syvä lii­ku­tus val­ta­si hä­net, ja hän ky­syi: ”Mis­sä hä­nen hau­tan­sa on?” ”Her­ra, tule kat­so­maan”, he vas­ta­si­vat. Jee­sus it­ki. Juu­ta­lai­set sa­noi­vat: ”Kat­so­kaa, kuin­ka ra­kas La­sa­rus hä­nel­le oli.” Mut­ta jot­kut heis­tä sa­noi­vat: ”Kun hän pys­tyi avaa­maan so­ke­an sil­mät, ei­kö hän myös oli­si voi­nut es­tää La­sa­ruk­sen kuo­le­man?” Jär­kyt­ty­nee­nä Jee­sus tuli hau­dal­le. Se oli luo­la, jon­ka suul­la oli kivi. ”Ot­ta­kaa kivi pois”, käs­ki Jee­sus, mut­ta Mart­ta, vai­na­jan si­sar, sa­noi hä­nel­le: ”Her­ra, hän hai­see jo. Hän on siel­lä nyt nel­jät­tä päi­vää.” Jee­sus vas­ta­si: ”En­kö sa­no­nut si­nul­le, et­tä jos us­kot, saat näh­dä Ju­ma­lan kirk­kau­den?” Kivi otet­tiin pois. Jee­sus ko­hot­ti kat­seen­sa ja sa­noi: ”Isä, minä kii­tän si­nua sii­tä, et­tä olet kuul­lut mi­nua. Minä kyl­lä tie­dän, et­tä sinä kuu­let mi­nua ai­na, mut­ta minä sa­non tä­män näi­den ym­pä­ril­lä­ni sei­so­vien ih­mis­ten täh­den, jot­ta he us­koi­si­vat si­nun lä­het­tä­neen mi­nut.” Tä­män sa­not­tu­aan Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”La­sa­rus, tule ulos!” Sil­loin kuol­lut tuli hau­das­ta, ja­lat ja kä­det si­teis­sä ja kas­vot hi­ki­lii­nan peit­tä­mi­nä. Jee­sus sa­noi: ”Pääs­tä­kää hä­net si­teis­tä ja an­ta­kaa hä­nen men­nä.” Mo­net niis­tä juu­ta­lai­sis­ta, jot­ka oli­vat tul­leet Ma­ri­an luo ja näh­neet, mitä Jee­sus teki, us­koi­vat hä­neen.

Bib­lia: Niin Mart­ta sa­noi Je­suk­sel­le: Her­ra, jos sinä oli­sit tääl­lä ol­lut, niin ei mi­nun vel­je­ni oli­si kuol­lut. Mut­ta minä tie­dän vie­lä, et­tä kaik­ki, mitä sinä anot Ju­ma­lal­ta, ne Ju­ma­la si­nul­le an­taa. Je­sus sa­noi hä­nel­le: si­nun vel­jes on nou­se­va ylös. Mart­ta sa­noi hä­nel­le: minä tie­dän hä­nen nou­se­van ylös­nou­se­mi­ses­sa vii­mei­se­nä päi­vä­nä. Sa­noi Je­sus hä­nel­le: minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä: joka us­koo mi­nun pääl­le­ni, hän elää, eh­kä hän olis kuol­lut. Ja jo­kai­nen, joka elää ja us­koo mi­nun pääl­le­ni, ei hä­nen pidä kuo­le­man ijan­kaik­ki­ses­ti: us­kot­kos sen? Hän sa­noi hä­nel­le: jaa Her­ra, minä us­kon si­nun Kris­tuk­sek­si, Ju­ma­lan Po­jak­si, joka tu­le­va oli maa­il­maan. Ja kuin hän näi­tä sa­no­nut oli, meni hän pois ja kut­sui si­sa­ren­sa Ma­ri­an sa­laa, sa­no­en: Mes­ta­ri on tul­lut ja kut­suu si­nua. Kuin hän sen kuu­li, nou­si hän koh­ta ja tuli hä­nen ty­kö­sä. (Sil­lä ei Je­sus ol­lut vie­lä ky­lään tul­lut, vaan oli sii­nä pai­kas­sa, jos­sa Mart­ta oli hä­nen koh­dan­nut. Kuin siis Juu­da­lai­set, jot­ka hä­nen kans­san­sa huo­nees­sa oli­vat loh­dut­ta­mas­sa hän­tä, nä­ki­vät Ma­ri­an nou­se­van ja me­ne­vän ulos, seu­ra­si­vat he hän­tä, sa­no­en: hän me­nee hau­dal­le it­ke­mään.) Kuin Ma­ria sin­ne tuli, kus­sa Je­sus oli, ja näki hä­nen, lan­ke­si hän hä­nen jal­kain­sa juu­reen ja sa­noi hä­nel­le: Her­ra, jos oli­sit tääl­lä ol­lut, ei oli­si mi­nun vel­je­ni kuol­lut. Kuin Je­sus näki hä­nen it­ke­vän ja Juu­da­lai­set, jot­ka hä­nen kans­san­sa tul­leet oli­vat, it­ke­vän, kau­his­tui hän hen­ges­sä ja tuli san­gen mur­heel­li­sek­si, ja sa­noi: ku­hun­ka te hä­nen pa­nit­te? He sa­noi­vat hä­nel­le: Her­ra, tule ja kat­so. Ja Je­sus it­ki. Niin sa­noi­vat Juu­da­lai­set: kat­so, kuin­ka hän ra­kas­ti hän­tä. Mut­ta muu­ta­mat heis­tä sa­noi­vat: ei­kö tämä, joka so­ki­an sil­mät ava­si, tain­nut teh­dä, et­tei tä­mä­kään kuol­lut oli­si? Niin Je­sus kau­his­tui taas it­ses­sän­sä, ja tuli hau­dan tykö. Mut­ta sii­nä oli kuop­pa, ja kivi sen pääl­le pan­tu. Je­sus sa­noi: ot­ta­kaat kivi pois. Sa­noi hä­nel­le Mart­ta, sen si­sar, joka kuol­lut oli: Her­ra, jo hän hai­see, sil­lä hän on nel­jä päi­vää kuol­lee­na ol­lut. Je­sus sa­noi hä­nel­le: en­kö minä si­nul­le sa­no­nut: jos sinä us­koi­sit, niin sinä nä­ki­sit Ju­ma­lan kun­ni­an. Ja he ot­ti­vat ki­ven pois si­al­tan­sa, jo­hon kuol­lut pan­tu oli. Niin Je­sus nos­ti sil­män­sä ylös ja sa­noi: Isä, minä kii­tän si­nua, et­täs mi­nua kuu­lit. Mut­ta minä tie­dän myös, et­täs ai­na mi­nua kuu­let; vaan kan­san täh­den, joka täs­sä ym­pä­ri sei­soo, sa­non minä, et­tä he us­koi­si­vat si­nun mi­nun lä­het­tä­neek­si. Ja kuin hän nä­mät sa­no­nut oli, huu­si hän suu­rel­la ää­nel­lä: Lat­sa­rus, tule ulos. Ja se kuol­lut tuli ulos si­dot­tu­na kä­sis­tä ja ja­lois­ta kää­ri­lii­nal­la, ja hä­nen kas­von­sa oli­vat si­do­tut ym­pä­ri hi­ki­lii­nal­la. Je­sus sa­noi heil­le: pääs­tä­käät hän­tä ja an­ta­kaat hä­nen men­nä. Niin mon­ta Juu­da­lais­ta, jot­ka oli­vat Ma­ri­an tykö tul­leet, ja nä­ki­vät mitä Je­sus teki, us­koi­vat hä­nen pääl­len­sä.