Ar­to Ko­ta­jär­vi

Py­hän Hen­gen vai­kut­ta­ma sy­dä­men us­ko tuo ha­lun pal­vel­la Ju­ma­laa.

Jee­suk­sen, Kun­ni­an ku­nin­kaan, alen­nus­tien vii­mei­nen osuus al­kaa Be­ta­ni­as­ta ja päät­tyy Je­ru­sa­le­miin. Täl­lä mat­kal­la kul­jet­tiin pal­mu­sun­nun­tain rie­mu­saa­tos­ta Get­se­ma­nen yö­hön ja siel­tä Gol­ga­tan su­ruun. Siel­tä al­koi Kris­tuk­sen ylen­tä­mi­sen tie pää­si­äi­sen iloon: kuo­le­man voit­ta­mi­nen, ylös­nou­se­mus, il­mes­ty­mi­nen omil­leen ja tai­vaa­seen as­tu­mi­nen.

Us­ko lait­taa pal­ve­le­maan

Jee­sus oli ker­to­nut ope­tus­lap­sil­leen tu­le­vis­ta pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­ta Je­ru­sa­le­mis­sa – en­nus­tus­ten tuli täyt­tyä juu­ri niin kuin niis­tä oli pro­feet­to­jen kaut­ta kir­joi­tet­tu. Mi­kään ta­pah­tu­ma ei jää­nyt sat­tu­man va­raan.

En­nen Je­ru­sa­le­min pää­si­äis­juh­lil­le me­noa Jee­sus ja ope­tus­lap­set py­säh­tyi­vät Be­ta­ni­as­sa, jos­sa heil­le tar­jot­tiin ate­ria. Jee­suk­sen kuol­leis­ta he­rät­tä­mä La­sa­rus oli mu­ka­na ruo­kai­le­mas­sa ja hä­nen si­sa­ren­sa Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta. Kol­mas si­sa­ruk­sis­ta Ma­ria ot­ti kal­lis­ta tuok­su­öl­jyä ja al­koi sil­lä voi­del­la Jee­suk­sen jal­ko­ja. Huo­ne täyt­tyi tuok­sus­ta. Ate­ri­al­la iloit­tiin Py­hän Hen­gen voi­mas­ta yh­tei­ses­tä mat­kas­ta, ys­tä­vyy­des­tä ja us­kos­ta.

Kaik­ki ei­vät kui­ten­kaan iloin­neet. Ope­tus­lap­si Juu­das ih­met­te­li ää­neen Ma­ri­an tuh­laus­ta. Hä­nen mie­les­tään öl­jy oli­si voi­tu myy­dä ja ra­hat an­taa köy­hil­le. Juu­das ei ah­neu­den paa­dut­ta­mal­la sy­dä­mel­lä voi­nut iloi­ta. Jee­sus opet­ti Juu­das­ta: ”An­na hä­nen ol­la, hän te­kee tä­män hau­taa­mis­ta­ni var­ten. Köy­hät teil­lä on luo­nan­ne ai­na, mut­ta mi­nua teil­lä ei ai­na ole.” Ma­ria sen si­jaan us­koi Jee­suk­seen koko sy­dä­mes­tään. Pyhä Hen­ki vai­kut­ti ja sy­dä­men us­ko syn­nyt­ti rak­kau­den pal­vel­la it­se Her­raa Jee­sus­ta.

Evan­ke­liu­mi le­vi­ää us­kon kaut­ta

Vaik­ka Juu­dak­sen rak­kaus oli Jee­sus­ta koh­taan kyl­men­nyt, Jee­sus ra­kas­ti Juu­das­ta ku­ten ra­kas­ti kaik­kia ih­mi­siä: ”Mut­ta minä sa­non teil­le: ra­kas­ta­kaa vi­ha­mie­hi­än­ne ja ru­koil­kaa vai­noo­jien­ne puo­les­ta, jot­ta oli­sit­te tai­vaal­li­sen Isän­ne lap­sia” (Matt. 5:43, 44).

Kris­tuk­sen seu­raa­jaa tah­to­vat pal­vel­la Ju­ma­laa ker­to­mal­la Jee­suk­sen te­ois­ta, ar­mol­li­suu­des­ta ja lu­nas­tus­työs­tä. Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia le­vit­tä­vät hä­nen seu­raa­jan­sa. Apos­to­li ker­too kau­niis­ti, kuin­ka Ju­ma­la ”kul­jet­taa mei­tä Kris­tuk­sen voit­to­saa­tos­sa ja an­taa mei­dän kaik­ki­al­la le­vit­tää Kris­tuk­sen tun­te­mi­sen tuok­sua”. Tämä tuok­su on toi­sil­le elä­män tuok­su ja toi­sil­le kuo­le­man haju. (2. Kor. 2:14–16.) Ma­ri­al­le tuok­su toi elä­män, Juu­dak­sel­le kuo­le­man.

Lu­paus on yhä voi­mas­sa

Kris­tuk­sen seu­raa­jat Her­ran pal­ve­li­joi­na saat­ta­vat jou­tua kär­si­mään elä­mäs­sään tun­nus­ta­es­saan us­ko­aan. Va­pah­ta­jan seu­raa­jien tu­ke­na on kui­ten­kin Her­ran us­kol­li­nen pal­ve­li­ja, Kris­tus it­se. Hän on lu­van­nut aut­taa sel­lais­ta­kin ih­mis­tä, joka tun­tee kul­ke­van­sa sy­väl­lä pi­mey­des­sä il­man va­loa. Sil­loin­kin saa luot­taa Her­ran ni­meen ja tur­vau­tua Ju­ma­laan (Jes. 50:10).

Be­ta­ni­as­sa voi­del­tu Jee­sus rat­sas­ti Je­ru­sa­le­miin koh­ti kär­si­mys­tä. Hän kul­ki ih­mi­sen tien kuo­le­maan saak­ka ja koki, mitä on ol­la Ju­ma­lan hyl­kää­mä huu­ta­en: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Ps. 22:2). Hän kär­si pa­han­te­ki­jän osan, syn­nit­tö­mä­nä, lu­nas­taak­seen syn­ti­sel­le ih­mi­sel­le tie au­tuu­teen.

Lu­pauk­sen ja lu­nas­tuk­sen evan­ke­liu­mi on edel­leen voi­mas­sa: ”Si­nuun ovat tur­van­neet isäm­me en­nen. Si­nuun he tur­va­si­vat ja pää­si­vät suo­jaan, si­nua he huu­si­vat ja sai­vat avun, si­nuun he luot­ti­vat ei­vät­kä pet­ty­neet.” (Ps. 22:6.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 12:1–8

Raa­mat­tu 1993: Kuu­si päi­vää en­nen pää­si­äis­tä Jee­sus tuli Be­ta­ni­aan, mis­sä hä­nen kuol­leis­ta he­rät­tä­män­sä La­sa­rus asui. Jee­suk­sel­le tar­jot­tiin siel­lä ate­ria. Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta, ja La­sa­rus oli yk­si Jee­suk­sen pöy­tä­kump­pa­neis­ta. Ma­ria ot­ti täy­den pul­lon ai­toa, hy­vin kal­lis­ta nar­du­söl­jyä, voi­te­li Jee­suk­sen ja­lat ja kui­va­si ne hiuk­sil­laan. Koko huo­ne tuli täy­teen voi­teen tuok­sua. Juu­das Is­ka­ri­ot, joka oli Jee­suk­sen ope­tus­lap­si ja jos­ta sit­ten tuli hä­nen ka­val­ta­jan­sa, sa­noi sil­loin: ”Mik­sei tuo­ta voi­det­ta myy­ty kol­mes­ta­sa­das­ta de­naa­ris­ta? Ra­hat oli­si voi­tu an­taa köy­hil­le.” Tätä hän ei kui­ten­kaan sa­no­nut sik­si, et­tä oli­si vä­lit­tä­nyt köy­his­tä, vaan sik­si, et­tä oli va­ras. Yh­tei­nen kuk­ka­ro oli hä­nen hal­lus­saan, ja hän piti sii­hen pan­tu­ja ra­ho­ja omi­naan. Jee­sus sa­noi Juu­dak­sel­le: ”An­na hä­nen ol­la, hän te­kee tä­män hau­taa­mis­ta­ni var­ten. Köy­hät teil­lä on luo­nan­ne ai­na, mut­ta mi­nua teil­lä ei ai­na ole.”

Bib­lia: Kuu­si päi­vää en­nen pää­si­äis­tä tuli Je­sus Be­ta­ni­aan, jos­sa Lat­sa­rus oli, joka kuol­lut oli, jon­ka hän kuol­leis­ta he­rät­ti. Niin he val­mis­ti­vat hä­nel­le siel­lä eh­tool­li­sen, ja Mart­ta pal­ve­li; mut­ta Lat­sa­rus oli yk­si niis­tä, jot­ka hä­nen kans­san­sa at­ri­oit­si­vat. Niin Ma­ria ot­ti nau­lan tur­me­le­ma­toin­ta ja kal­lis­ta nar­dus­voi­det­ta, ja voi­te­li Je­suk­sen jala, ja kui­va­si hä­nen jal­kan­sa hiuk­sil­lan­sa. Ja huo­ne täy­tet­tiin voi­teen ha­jus­ta. Niin sa­noi yk­si hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa, Juu­das Si­mo­nin poi­ka Is­ka­ri­ot, joka hä­nen sit­te pet­ti: Mik­si et tätä voi­det­ta myy­ty kol­meen­sa­taan pen­ni­kiin, ja an­net­tu vai­vai­sil­le? Mut­ta hän sa­noi sen, ei et­tä hän mur­het­ta piti vai­vai­sis­ta, vaan et­tä hän oli va­ras, ja hä­nel­lä oli kuk­ka­ro, jos­sa hän sen kan­toi, mikä sii­hen pan­tu oli. Niin Je­sus sa­noi: an­na hä­nen ol­la, hän on sen kät­ke­nyt mi­nun hau­taa­mi­se­ni päi­väk­si. Sil­lä tei­dän ky­kö­nän­ne ovat ai­na vai­vai­set, mut­ta en minä ai­na teil­lä ole.