Mat­ti Hyry

Täy­del­li­nen ar­mo ja an­teek­si­an­ta­muk­sen lah­ja pe­las­taa ih­mi­sen. Au­tuut­ta ei voi an­sai­ta omin te­oin.

Jee­sus ku­vaa päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tin ker­to­muk­ses­saan kah­ta ru­koi­li­jaa. Fa­ri­seuk­sen ru­kous on pit­kä, pub­li­kaa­nin puo­les­taan ly­hyt. Fa­ri­seus on si­sim­mäs­sään tyy­ty­väi­nen ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­saan on­nis­tu­nut mies. Hän elää Ju­ma­laa pal­vel­len ja pys­tyy vält­tä­mään syn­tis­tä elä­mää; ros­vo­a­mis­ta, hui­jaa­mis­ta ja si­veet­tö­myyt­tä.

Ru­koil­les­saan hän kiit­tää­kin Ju­ma­laa täs­tä ja sii­tä, et­tä erot­tuu muis­ta ih­mi­sis­tä ole­mal­la toi­sen­lai­nen kuin muut. Hän ker­too myös paas­to­a­van­sa kah­des­ti vii­kos­sa ja mak­sa­van­sa kym­me­nyk­sen os­ta­mis­taan ta­va­rois­ta sil­tä va­ral­ta, et­tä edel­li­nen omis­ta­ja on jät­tä­nyt tä­män te­ke­mät­tä.

Paas­toa vaa­dit­tiin vain suu­re­na so­vi­tus­päi­vä­nä, ja kah­des­ti vii­kos­sa ru­koi­le­mi­nen oli ”hurs­kaan juu­ta­lai­sen” va­paa­eh­toi­nen uh­raus. Fa­ri­seus on pal­ve­luk­ses­saan mal­li­kel­poi­nen ei­kä jätä mi­tään sat­tu­man va­raan. Ei ih­me, et­tä ru­kouk­sen te­ki­jä on ”minä”. Hä­nel­lä ei ole Ju­ma­lal­ta oi­ke­as­taan mi­tään pyy­det­tä­vää. Pub­li­kaa­nil­la, tul­li­mie­hel­lä puo­les­taan on.

Ly­hyt ru­kous

Tul­li­mie­hen ly­hyt ru­kous on: ”Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen!” Hä­nen ka­tu­muk­ses­taan ker­ro­taan muu­ta­mal­la yk­si­tyis­koh­dal­la. Hän jää taa­em­mak­si, ei toh­di edes ko­hot­taa kat­set­taan ja lyö rin­taan­sa.

Pyyn­tö­kin on hur­ja, mah­do­ton, ja tul­li­mies tie­tää sen. So­vin­to oli­si mah­dol­lis­ta vain, jos hän kor­jai­si kaik­ki ne vää­ryy­det, jot­ka hän on am­ma­tis­saan ja elä­mäs­sään ai­heut­ta­nut. Sii­hen hän ei pys­tyi­si mil­lään. Sa­mal­la hä­nen ru­kouk­sen­sa pi­tää si­säl­lään tie­don sii­tä, et­tä oi­keus ta­pah­tuu, jos Ju­ma­la tuo­mit­see hä­net ja lait­taa ti­lil­le hä­nen syn­neis­tään.

Kum­paan sinä täs­sä ker­to­muk­ses­sa sa­mais­tut?

Lau­peus hu­kas­sa

Ei­kö ole oi­kein elää Ju­ma­laa pal­vel­len ja hä­nen la­ki­aan ja tah­to­aan nou­dat­ta­en? Näin­hän fa­ri­seus pyr­kii te­ke­mään. On hyvä, jos pys­tyy hou­ku­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta kart­ta­maan syn­tiä. Sii­tä so­pii ol­la kii­tol­li­nen. Ei­kä paas­to­a­mi­ses­sa ja kym­me­nyk­sien an­ta­mi­ses­sa­kaan ole mi­tään vää­rää.

Kään­nyt­ty­ään Paa­va­li ker­too, et­tä hä­nen ”la­kiin pe­rus­tu­va van­hurs­kau­ten­sa oli moit­tee­ton” (Fil. 3:6). Toi­saal­ta tul­li­mie­hen elä­mäs­sään te­ke­miä ri­kok­sia ja syn­te­jä ei voi puo­lus­taa mil­lään.

Sil­ti Jee­sus sa­noo pub­li­kaa­nis­ta, et­tä tämä läh­ti ko­tiin­sa hurs­kaam­pa­na kuin fa­ri­seus. Fa­ri­seus ei oli­si pub­li­kaa­nia ar­mah­ta­nut, ei­kä var­mas­ti ym­mär­tä­nyt, mik­si Ju­ma­la niin te­ki­si. Hä­nel­le lau­peus oli tun­te­ma­ton asia. Hä­net Jee­sus ker­to­muk­ses­saan alen­taa.

An­teek­si­an­ta­muk­sen lah­ja

Mik­si Jee­sus opet­taa näin? Sik­si, et­tä hä­nen teh­tä­vän­sä oli juu­ri tämä: ”En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä, jot­ta he kään­tyi­si­vät” (Luuk. 5:32). Suu­ren lää­kä­rin teh­tä­vä­nä on hank­kiu­tua sai­rai­den luo ja pa­ran­taa. Ter­veet ei­vät tar­vit­se pa­ran­ta­jaa.

Täy­del­li­nen ar­mo ja an­teek­si­an­ta­muk­sen lah­ja pe­las­taa ih­mi­sen. Usein tuon lah­jan saa­mis­ta edel­tää syn­nin ja syyl­li­syy­den um­pi­ku­ja, jos­ta ih­mi­nen it­sen­sä löy­tää. Jää vain jäl­jel­le pyyn­tö: ”Ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen”.

Tä­hän pyyn­töön on Jee­sus kaik­ki­na ai­koi­na vas­tan­nut val­ta­kun­tan­sa ilo­sa­no­mas­sa: ”Ys­tä­vä­ni, ole roh­ke­al­la mie­lel­lä, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si”.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 18:9–14

Raa­mat­tu 1992: Muu­ta­mil­le, jot­ka oli­vat var­mo­ja omas­ta van­hurs­kau­des­taan ja vä­hek­syi­vät mui­ta, Jee­sus esit­ti tä­män ker­to­muk­sen: ”Kak­si mies­tä meni temp­pe­liin ru­koi­le­maan. Toi­nen oli fa­ri­seus, toi­nen pub­li­kaa­ni. Fa­ri­seus aset­tui pai­kal­leen sei­so­maan ja ru­koi­li it­sek­seen: ’Ju­ma­la, minä kii­tän si­nua, et­ten ole sel­lai­nen kuin muut ih­mi­set, ros­vot, hui­ja­rit, huo­rin­te­ki­jät tai vaik­ka­pa tuo pub­li­kaa­ni. Minä paas­to­an kah­des­ti vii­kos­sa ja mak­san kym­me­nyk­set kai­kes­ta, sii­tä­kin mitä os­tan.’ Pub­li­kaa­ni sei­soi ta­em­pa­na. Hän ei toh­ti­nut edes ko­hot­taa kat­set­taan tai­vas­ta koh­ti vaan löi rin­taan­sa ja sa­noi: ’Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen!’ Minä sa­non teil­le: hän läh­ti ko­tiin­sa van­hurs­kaa­na, tuo toi­nen ei. Jo­kai­nen, joka it­sen­sä ko­rot­taa, alen­ne­taan, mut­ta joka it­sen­sä alen­taa, se ko­ro­te­taan.”

Bib­lia: Niin hän myös sa­noi muu­ta­mil­le, jot­ka it­se pääl­len­sä us­kal­si­vat, et­tä he oli­vat hurs­kaat, ja mui­ta kat­soi­vat ylön, tä­män ver­tauk­sen: Kak­si ih­mis­tä meni ylös temp­liin ru­koi­le­maan, yk­si Pha­ri­se­a­lai­nen ja toi­nen Pub­li­ka­ni. Pha­ri­se­a­lai­nen sei­soi ja ru­koi­li näin it­sel­len­sä: minä kii­tän si­nua, Ju­ma­la, et­ten minä ole niin­kuin muut ih­mi­set, ryö­vä­ri, vää­rä, huo­rin­te­kiä, taik­ka myös niin­kuin tämä Pub­li­ka­ni. Kah­des­ti vii­kos­sa minä paas­toon, ja an­nan kym­me­nyk­set kai­kis­ta mitä mi­nul­la on. Ja Pub­li­ka­ni sei­soi taam­pa­na, ei­kä tah­to­nut sil­mi­än­sä­kään nos­taa ylös tai­vaa­sen päin, mut­ta löi rin­toi­hin­sa ja sa­noi: Ju­ma­la, ar­mah­da mi­nun syn­ti­sen pääl­le­ni! Minä sa­non teil­le: tämä meni ko­ti­an­sa hurs­kaam­pa­na kuin toi­nen; sil­lä jo­kai­nen joka it­sen­sä ylen­tää, se alen­ne­taan, ja joka it­sen­sä alen­taa, se ylen­ne­tään.