Juk­ka Liuk­ko­nen

Maan pääl­lä moni ko­kee mur­hei­ta ja vas­toin­käy­mi­siä, mut­ta evan­ke­liu­mi an­taa voi­maa kul­kea koh­ti tai­vaan ko­tia.

Kii­ras­tors­tai­na pi­tä­mäs­sään jää­hy­väis­pu­hees­sa Jee­sus roh­kai­si ope­tus­lap­si­aan, et­tei hei­dän us­kon­sa sor­tui­si ko­e­tuk­sis­sa (Joh. 16:1). Nyt Jee­sus vie­lä oli hei­dän edes­sään sil­min näh­tä­vä­nä ja kä­sin kos­ke­tel­ta­va­na. Ko­e­tuk­set oli­vat kui­ten­kin al­ka­mas­sa. Koh­ta Jee­sus van­git­tai­siin ja vie­täi­siin ope­tus­las­ten kes­kel­tä tuo­mit­ta­vak­si kuo­le­maan. Lut­he­rin mu­kaan täs­sä ”apos­to­lien esi­ku­van avul­la an­ne­taan esi­tys sii­tä, mil­lai­nen kris­tit­ty on, ja toi­sek­si sii­tä, kuin­ka Kris­tuk­sen kär­si­mi­nen ja ylös­nou­se­mi­nen pää­see meis­sä vä­ke­väs­ti vai­kut­ta­maan”.

Mur­heet vaih­tu­vat iloon

Ope­tus­lap­set ih­met­te­li­vät, mitä Jee­sus tar­koit­ti pu­hu­es­saan ”vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen”. Jee­suk­sen kuo­le­ma ja ylös­nou­se­mus ta­pah­tui kol­men päi­vän ai­ka­na. Ope­tus­las­ten pel­ko vaih­tui iloon ”vä­häs­sä ajas­sa”.

Sy­vim­mil­tään ky­sy­mys on kui­ten­kin ian­kaik­ki­ses­ta ilos­ta. Ju­ma­lan ai­ka­kä­si­tyk­ses­sä ih­mi­se­lä­män pi­tuus on kuin ”käm­me­nen le­veys” (Ps. 39:6), mikä on ian­kaik­ki­suu­teen ver­rat­tu­na ly­hyt ai­ka. Tä­hän suh­teu­tet­tu­na ”vie­lä vä­hän ai­kaa” viit­taa us­ko­vai­sen tääl­lä ajas­sa ko­ke­maan vä­li­ai­kai­seen mur­hee­seen, joka muut­tuu ian­kaik­ki­sek­si ilok­si ja jäl­leen­nä­ke­mi­sek­si tai­vaas­sa.

Kat­se koh­ti us­kon pää­mää­rää

Ju­ma­lan lap­si jou­tuu ko­ke­maan us­kon­sa täh­den vai­vaa, ko­et­te­le­muk­sia ja vie­raut­ta maan pääl­lä (Joh. 14:18). Vai­vo­jen vä­li­ai­kai­suut­ta ja luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen Jee­sus ver­taa las­ta syn­nyt­tä­vään äi­tiin, joka ko­kee ki­pua ja avut­to­muut­ta, mut­ta tie­tää kai­ken ole­van Ju­ma­lan kä­des­sä. Ilo syn­ty­nees­tä lap­ses­ta työn­tää ko­e­tun tus­kan taka-alal­le. (Joh. 16:21.)

Va­pah­ta­ja ha­lu­si kään­tää ope­tus­las­ten­sa kat­seet ko­et­te­le­mus­ten yli koh­ti us­kon pää­mää­rää ja vah­vis­taa ian­kaik­ki­sen elä­män toi­voa. Paa­va­lin mu­kaan sel­lai­nen ih­mi­nen, joka pa­ni­si toi­von­sa Kris­tuk­seen vain tä­män elä­män ajak­si, oli­si sää­lit­tä­vin kai­kis­ta ih­mi­sis­tä (1. Kor. 15:19).

Ju­ma­lan lap­si saa pyy­tää Tai­vaan Isäl­tä kär­si­väl­li­syyt­tä kil­voi­tuk­sen mat­kal­le. Ajas­sa ko­et­tu mur­he muut­tuu ai­ka­naan ilok­si. Pää­si­äi­saa­mun ta­pah­tu­ma­kin oli vain esi­ma­kua sii­tä ilos­ta, joka us­ko­vais­ta odot­taa tai­vaas­sa.

Ju­ma­la kuu­lee ru­kouk­set

Ai­em­min Jee­sus pu­hui myös To­tuu­den Hen­ges­tä, Puo­lus­ta­jas­ta (Joh 16:6, 13). Kris­tuk­ses­sa al­ka­nut työ jat­kuu edel­leen Py­hän Hen­gen kaut­ta hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Pyhä Hen­ki myös ru­koi­lee puo­les­tam­me sa­nat­to­min huo­kauk­sin (Room. 8:26). Heik­ko huo­kauk­sem­me­kin kan­tau­tuu huu­to­na Ju­ma­lan kor­viin. On sa­not­tu, et­tä kun pyy­dät maal­lis­ta, saat tai­vaal­lis­ta. Jää­hy­väis­pu­heen jäl­kei­ses­sä ylim­mäis­pa­pil­li­ses­sa ru­kouk­ses­saan (Joh. 17) Jee­sus osoit­taa, kuin­ka hän it­se on mei­dän esi­ru­koi­li­jam­me.

Tä­män maa­il­man kes­kel­lä elä­es­sään saat­taa us­ko­vai­sen mie­len täyt­tää ah­dis­tus ja pel­ko. Mie­les­sä voi­vat ol­la omat epä­on­nis­tu­mi­set ja lan­kee­muk­set. Voi­man täl­le mat­kal­le saa an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mis­ta.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa saa koh­dis­taa kat­seen­sa eteen­päin, ian­kaik­kis­ta pää­mää­rää, tai­vaan ko­tia koh­ti. Va­pah­ta­ja lu­pa­si ylös­nou­se­mi­sen­sa jäl­keen ol­la omien­sa kes­kel­lä joka päi­vä maa­il­man lop­puun as­ti. Ju­ma­lan lap­si saa va­paas­ti iloi­ta us­kon lah­jas­taan.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 16:16–23

RAA­MAT­TU 1992: Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen. Jot­kut ope­tus­lap­sis­ta ky­se­li­vät toi­sil­taan: ”Mitä hän oi­kein tar­koit­taa sa­no­es­saan: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? Ja mitä hän tar­koit­taa, kun sa­noo me­ne­vän­sä Isän luo?” ”Mik­si hän pu­huu vä­häs­tä ajas­ta?” he ih­met­te­li­vät. ”Ei hä­nen pu­het­taan ym­mär­rä.” Jee­sus huo­ma­si, et­tä hei­dän teki mie­li ky­syä hä­nel­tä. Hän sa­noi heil­le: ”Sekö tei­tä as­kar­rut­taa, et­tä sa­noin: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: te saat­te it­keä ja va­lit­taa, mut­ta maa­il­ma iloit­see. Te jou­dut­te mu­reh­ti­maan, mut­ta tus­kan­ne muut­tuu ilok­si. Nai­nen, joka syn­nyt­tää, tun­tee tus­kaa, kun hä­nen het­ken­sä koit­taa. Mut­ta kun lap­si on syn­ty­nyt, äi­ti ei enää muis­ta ki­pu­jaan vaan iloit­see sii­tä, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan. Te­kin tun­net­te nyt tus­kaa, mut­ta minä näen tei­dät vie­lä uu­del­leen, ja sil­loin tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi teil­tä riis­tää. Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään.”

BIB­LIA: Vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä me­nen Isä­ni tykö. Niin muu­ta­mat hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa pu­hui­vat kes­ke­nän­sä: mikä se on, kuin hän sa­noo meil­le: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun, ja: minä me­nen Isän tykö? Niin he sa­noi­vat: mikä se on, kuin hän sa­noo: vä­hän ajan pe­räs­tä? em­me tie­dä, mitä hän pu­huu. Niin Je­sus ym­mär­si, et­tä he tah­toi­vat ky­syä hä­nel­tä, ja sa­noi heil­le: sitä te ky­syt­te kes­ke­nän­ne, et­tä minä sa­noin: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: tei­dän pi­tää it­ke­män ja par­ku­man, mut­ta maa­il­ma iloit­see: te tu­let­te mur­heel­li­sik­si, mut­ta tei­dän mur­heen­ne kään­ne­tään ilok­si. Kuin vai­mo syn­nyt­tää, niin hä­nel­lä on kipu, sil­lä hä­nen het­ken­sä tuli; mut­ta kuin hän on lap­sen syn­nyt­tä­nyt, niin ei hän enään muis­ta vai­vaan­sa ilon täh­den, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan. Niin teil­lä on myös nyt mur­he; mut­ta minä tah­don tei­tä jäl­len­sä näh­dä, ja tei­dän sy­dä­men­ne on iloit­se­va, ja ei ke­nen­kään pidä tei­dän ilo­an­ne teil­tä ot­ta­man pois. Ja sinä päi­vä­nä et­te mi­tään kysy mi­nul­ta. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: mitä ikä­nä te anot­te Isäl­tä mi­nun ni­mee­ni, niin hän an­taa teil­le.