Juha Hu­ma­la­jo­ki

Ih­me­te­ot ker­to­vat ju­ma­lal­li­ses­ta voi­mas­ta – ka­naa­ni­lai­sen nai­sen hätä ja us­ko pe­las­ti­vat hä­nen tyt­tä­ren­sä.

Sun­nun­tain kirk­ko­vuo­den ai­hee­na on Rukous ja us­ko. Jee­sus opet­taa: ”Jos te py­syt­te mi­nus­sa ja mi­nun sa­na­ni py­sy­vät teis­sä, voit­te pyy­tää mitä iki­nä ha­lu­at­te, ja te saat­te sen” (Joh.15:7).

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­suk­sen käy­tös apua pyy­tä­vää nais­ta koh­taan saat­taa ih­me­tyt­tää, oli­han hä­nen teh­tä­vän­sä so­vit­taa koko maa­il­man syn­nit. Jee­sus pe­rus­te­li tätä sa­no­mal­la: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten”. Tämä tar­koit­taa sitä, et­tei pa­ka­noi­den et­sik­ko­ai­ka ol­lut vie­lä al­ka­nut, vaan et­sik­ko­ai­ka oli juu­ta­lai­sil­la. Sen vuok­si Raa­ma­tun kir­joi­tuk­set ker­to­vat (Luuk. 24:47), et­tä ope­tus­lap­set lä­he­tet­tiin saar­naa­maan pa­ran­nus­ta Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en, ja sit­ten kaik­keen maa­il­maan.

Us­ko pe­las­ti

Nai­sen vah­va us­ko ja hätä tyt­tön­sä puo­les­ta sai­vat hä­net kui­ten­kin jat­ka­maan pyyn­tö­jään. Ta­pah­tui se, mi­hin hän us­koi, ja tyt­tö pa­ran­tui. Nai­sen us­ko tu­lee esil­le myös sii­nä, et­tä hän huu­taa avuk­seen ”Her­raa, Daa­vi­din Poi­kaa”. Hän us­koi, et­tä Jee­sus oli Mes­si­as, joka pys­tyi­si aut­ta­maan.

Ih­me­te­ko­jen tar­koi­tus oli ker­toa te­ki­jän ju­ma­lal­li­ses­ta voi­mas­ta, he­rät­tää ha­lun kuun­nel­la, mitä Ju­ma­lal­la on sa­not­ta­vaa. Raa­ma­tus­sa on myös ker­to­mus syn­ti­ses­tä nai­ses­ta fa­ri­seuk­sen ko­dis­sa (Luuk. 7:36–49). Syn­ti­nen nai­nen oli eh­kä kuul­lut, et­tä kau­pun­kiin oli tul­lut mies ni­mel­tään Jee­sus, joka teki voi­mal­li­sia ih­me­te­ko­ja ja opet­ti ih­mi­siä.

Eh­kä­pä tämä oli saa­nut nai­sen mie­len­kiin­non he­rää­mään ja läh­te­mään liik­keel­le, sei­so­maan sit­ten ih­mis­jou­kon lai­ta­mil­la ja kuu­le­maan, mitä Jee­sus pu­hui. Teks­ti osoit­taa, et­tä nai­nen oli ot­ta­nut Jee­suk­sen us­kol­la vas­taan ja saa­nut pal­jot syn­tin­sä an­teek­si. Syn­tyi suu­ri rak­kaus Va­pah­ta­jaa koh­taan, mikä nä­kyy myö­hem­min nai­sen toi­min­nas­sa fa­ri­seuk­sen ko­dis­sa.

Et­si­vä löy­tää

Sel­lai­nen­kin ih­mi­nen, joka vie­lä et­sii rau­haa tun­nol­leen, saa luot­ta­vas­ti kään­tyä ru­kouk­ses­sa Ju­ma­lan puo­leen, ”sil­lä jo­kai­nen pyy­tä­vä saa ja jo­kai­nen et­si­jä löy­tää, ja jo­kai­sel­le, joka kol­kut­taa, ava­taan” (Matt. 7:8). Ver­tauk­ses­sa les­kes­tä ja vää­rä­mie­li­ses­tä tuo­ma­ris­ta to­de­taan (Luuk. 18:1-8), et­tä Ju­ma­la hank­kii oi­keu­den va­li­tuil­leen, ei­kä vii­vy­tä apu­aan.

Kor­ne­lius oli us­kon­nol­li­nen ja Ju­ma­laa pel­kää­vä mies, joka an­toi pal­jon al­mu­ja kan­sal­le ja ru­koi­li ala­ti Ju­ma­laa (Ap. t. 10:1–48). Vaik­ka Kor­ne­lius toi­mi näin, hän ei omis­ta­nut rau­haa sy­dä­mel­lään. Ju­ma­la kuu­li Kor­ne­liuk­sen ru­kouk­set ja vas­ta­si en­ke­lin kaut­ta hä­nel­le näin: ”Si­nun ru­kouk­se­si ja al­mu­si ovat nous­seet Ju­ma­lan eteen, ja hän muis­taa ne.” Pie­ta­rin kaut­ta Kor­ne­lius­ta lä­hes­tyi Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, jon­ka hän ot­ti us­ko­en vas­taan. Et­si­vä löy­si ja kol­kut­ta­val­le avat­tiin.

Jak­sam­me­ko luot­taa sii­hen, et­tä tämä on tot­ta myös mi­nun koh­dal­la­ni? Kuu­lee­ko Ju­ma­la mi­nun­kin ru­kouk­se­ni? Jee­sus opet­taa: ”Et­si­kää en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, niin teil­le an­ne­taan kaik­ki tä­mä­kin” (Matt. 6:33). Tär­kein­tä on omis­taa oma­koh­tai­nen us­ko. Sen myö­tä Ju­ma­la an­taa kai­ken ajal­li­sen hy­vän, mitä it­se ku­kin tar­vit­see.

Tä­nään­kin voi Isä mei­dän -ru­kouk­sen sa­noin ru­koil­la: ”tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si” – et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta sai­si lä­hes­tyä sie­lul­leen rau­haa et­si­vää ih­mis­tä, ku­ten Kor­ne­liuk­sen koh­dal­la ta­pah­tui. Ar­mo­e­van­ke­liu­min omal­le koh­dal­leen us­ko­va ”saa hä­nen ni­men­sä voi­mas­ta syn­tin­sä an­teek­si” (Ap. t. 7:43).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 15:21–28

Raa­mat­tu 1992: Läh­det­ty­ään siel­tä Jee­sus meni Ty­rok­sen ja Si­do­nin seu­dul­le. Siel­lä muu­an ka­naa­ni­lai­nen nai­nen, sen seu­dun asu­kas, tuli ja huu­si: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Mut­ta hän ei vas­tan­nut nai­sel­le mi­tään. Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja pyy­si­vät: ”Tee hä­nel­le jo­ta­kin. Hän kul­kee pe­räs­säm­me ja huu­taa.” Mut­ta Jee­sus vas­ta­si: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.” Sil­ti nai­nen tuli lä­hem­mäs, heit­täy­tyi maa­han Jee­suk­sen eteen ja sa­noi: ”Her­ra, au­ta mi­nua!” Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ei ole oi­kein ot­taa lap­sil­ta lei­pä ja heit­tää se koi­ran­pe­ni­koil­le.” ”Ei ole­kaan, Her­ra”, vas­ta­si nai­nen, ”mut­ta saa­vat­han koi­rat­kin syö­dä isän­tän­sä pöy­däl­tä pu­toi­le­via pa­la­sia.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Suu­ri on si­nun us­ko­si, nai­nen! Ta­pah­tu­koon niin kuin tah­dot.” Sii­tä het­kes­tä ty­tär oli ter­ve.

Bib­lia: Ja Je­sus läk­si siel­tä ja poik­ke­si Ty­ron ja Si­do­nin maan ää­riin. Ja kat­so, Ka­naa­ne­an vai­mo, joka niis­tä maan ää­ris­tä oli tul­lut, huu­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, Da­vi­din poi­ka, ar­mah­da mi­nua: mi­nun tyt­tä­re­ni vai­va­taan hir­mui­ses­ti per­ke­leel­tä. Mut­ta ei hän sa­naa­kaan hän­tä vas­tan­nut. Niin hä­nen ope­tus­lap­sen­sa tu­li­vat ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: eroi­ta hän­tä si­nus­tas; sil­lä hän huu­taa mei­dän jäl­keem­me. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: en ole minä lä­he­tet­ty, vaan ka­do­tet­tuin lam­mas­ten tykö Is­ra­e­lin huo­nees­ta. Mut­ta se tuli ja ku­mar­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, au­ta mi­nua. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: ei ole so­ve­li­as ot­taa las­ten lei­pää ja heit­tää pe­ni­koil­le. Niin se vas­ta­si: tot­ta Her­ra, syö­vät kui­ten­kin pe­ni­kat­kin niis­tä mu­ruis­ta, jot­ka hei­dän her­rain­sa pöy­däl­tä pu­too­vat. Sil­loin Je­sus vas­ta­ten sa­noi hä­nel­le: oi vai­mo, suu­ri on si­nun us­kos, ta­pah­tu­koon si­nul­le niin­kuin sinä tah­dot. Ja hä­nen tyt­tä­ren­sä tuli sil­lä het­kel­lä ter­veek­si.