Tuo­mas Tai­pa­le

Jee­sus ru­koi­lee it­sen­sä ja omien­sa puo­les­ta ja pyy­tää, et­tä hä­nen ni­men­sä voi­mal­la us­ko­vais­ten vä­li­nen rak­kaus ja yh­teys säi­lyi­si­vät.

Jee­suk­sen jää­hy­väis­ru­kous (Joh. 17) päät­tää Joh. 13. lu­vus­sa al­ka­neen ku­vauk­sen Jee­suk­sen vii­mei­ses­tä ate­ri­as­ta sekä sii­hen liit­ty­neis­tä kes­kus­te­luis­ta ja pu­heis­ta. Osin sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti­nä ole­va ru­kous ja­kau­tuu kol­meen osaan: Jee­sus ru­koi­lee en­sin it­sen­sä puo­les­ta (1–5), sit­ten ope­tus­las­ten­sa ja kaik­kien us­ko­vais­ten puo­les­ta (6–19) ja lo­puk­si hä­nen jäl­keen­sä tu­le­vien us­ko­vais­ten ja seu­ra­kun­nan yk­sey­den puo­les­ta (20–23). Lop­pu­ja­keet (24–26) esit­tä­vät hä­nen vii­mei­sen tah­ton­sa.

Ru­kous muis­tut­taa teh­tä­väs­tä

Ru­kous­ta on kut­sut­tu ylim­mäis­pa­pil­li­sek­si, kos­ka sen sävy, esi­ru­kous­luon­ne ja eri­tyi­ses­ti ja­keen 19 uh­ri-il­maus muis­tut­ta­vat tuos­ta teh­tä­väs­tä. Jee­sus on yli­pap­pien ta­paan so­vi­tus­päi­vä­nä uh­ran­nut en­sin it­sen­sä puo­les­ta ru­kouk­sin (vrt. myös Joh. 12:27) ja sit­ten an­ta­mal­la it­sen­sä uh­rik­si kan­san puo­les­ta (Hepr. 5:1–10).

Ru­kous si­säl­tää Jee­suk­sen ru­kouk­sil­le omi­nai­sia piir­tei­tä. En­sin­nä­kin tu­lee esil­le Jee­suk­sel­le omi­nai­nen pu­hut­te­lu­ta­pa ”Isä”. Toi­sek­si Isä on us­ko­nut kai­ken Poi­kan­sa val­taan; maa­il­ma ei tun­ne Isää, mut­ta Poi­ka on opet­ta­nut va­lit­tu­jan­sa tun­te­maan Isää. Kol­mas omi­nais­piir­re on viit­tauk­set Isä mei­dän -ru­kouk­sen si­säl­töi­hin, täs­sä esi­mer­kik­si jae 11: Pyhä Isä – py­hi­tet­ty ol­koon Si­nun ni­me­si.

Pe­ril­li­set jat­ka­vat

Ru­kouk­ses­sa tu­lee esil­le, et­tä Isä on us­ko­nut kaik­ki ih­mi­set Jee­suk­sen val­taan (jae 2) mut­ta an­ta­nut hä­nel­le omik­seen vain tie­tyt, maa­il­man ih­mi­sis­tä va­lit­se­man­sa hen­ki­löt (jae 6). Evan­ke­liu­min sana ju­lis­tet­tiin kyl­lä kai­kil­le, mut­ta vain nämä ot­ti­vat sa­nan vas­taan, kos­ka he ym­mär­si­vät sen Ju­ma­lan sa­nak­si. Sik­si he nyt vie­lä kol­man­nes­sa­kin mie­les­sä kuu­lu­vat Ju­ma­lal­le, kun Jee­suk­ses­sa il­mi tul­lut Ju­ma­lan kirk­kaus tu­lee jul­ki heis­tä­kin.

Niin kuin Isä py­hit­ti Po­jan lä­het­tä­es­sään hä­net maa­il­maan, on us­ko­vai­set py­hi­tet­ty Jee­suk­sen pe­ril­li­sik­si täs­sä maa­il­mas­sa. Vaik­ka Jee­suk­sen läh­dön het­ki on kä­sil­lä, maa­il­ma ei sil­ti jää vail­le Ju­ma­lan sa­naa, sil­lä va­li­tut edus­ta­vat sitä nyt maa­il­man kes­kel­lä
mut­ta maa­il­mas­ta erot­tu­en. Jee­suk­sen on läh­det­tä­vä yk­sin py­hit­täy­ty­äk­seen uh­rik­si tois­ten puo­les­ta. Ope­tus­lap­set jää­vät ar­mol­la ja to­tuu­del­la py­hi­te­tyik­si Ju­ma­lan edus­ta­jik­si täs­sä maa­il­mas­sa. He ovat toki vie­lä mo­nil­le vaa­roil­le alt­tii­na; maa­il­man vi­hal­le sekä kai­kel­le sil­le pa­hal­le, joka nou­see oman li­han ja sie­lun­vi­hol­li­sen hou­ku­tuk­sis­ta ja kiu­sauk­sis­ta.

Ni­men voi­ma suo­je­lee

”Pyhä Isä, suo­je­le hei­tä mi­nul­le an­ta­ma­si ni­men voi­mal­la, jot­ta he oli­si­vat yh­tä.” Jee­sus ru­koi­lee, et­tä hä­nen ni­men­sä voi­ma an­tai­si us­ko­vai­sil­le suo­jaa kol­mi­liit­toi­sen vi­hol­li­sen hyök­käyk­siä vas­taan, ja näin us­ko­vais­ten vä­li­nen yh­teys säi­lyi­si. Yh­tei­sen us­kon kaut­ta ym­mär­rys Ju­ma­las­ta ja hä­nen tah­dos­taan py­syi­si Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa puh­taa­na.

Yh­tei­nen us­ko säi­lyy Jee­suk­sen ni­men, eli hä­nen ni­mes­sään ja ve­res­sään saar­na­tun evan­ke­liu­min voi­mal­la. Tämä ju­ma­lal­li­nen voi­ma voi siir­tää epä­us­kon ja ka­do­tus­tuo­mi­on al­ta ar­mon ja iki­kun­ni­an pe­ril­li­sek­si, ja tämä voi­ma voi myös kor­ja­ta ar­mon val­ta­kun­nas­sa us­ko­vais­ten vä­lil­lä rii­taa ai­heut­ta­vat asi­at yk­si­mie­li­syy­dek­si, us­ko­nyh­tey­dek­si ja rak­kau­dek­si.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 17:11–17

Raa­mat­tu 1992: Minä en enää ole maa­il­mas­sa, mut­ta he jää­vät maa­il­maan, kun tu­len luok­se­si. Pyhä Isä, suo­je­le hei­tä ni­me­si voi­mal­la, sen ni­men, jon­ka olet mi­nul­le an­ta­nut, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä. Kun olin hei­dän kans­saan, suo­je­lin hei­tä ni­me­si voi­mal­la, sen ni­men, jon­ka olet mi­nul­le an­ta­nut. Minä var­je­lin hei­dät, ei­kä yk­si­kään heis­tä jou­tu­nut huk­kaan, pait­si se, jon­ka täy­tyi jou­tua ka­do­tuk­seen, jot­ta kir­joi­tus kä­vi­si to­teen.

Nyt minä tu­len si­nun luok­se­si. Pu­hun tä­män, kun vie­lä olen maa­il­mas­sa, jot­ta mi­nun ilo­ni täyt­täi­si hei­dät. Minä olen il­moit­ta­nut heil­le sa­na­si, ja he ovat saa­neet osak­seen maa­il­man vi­han, kos­ka ei­vät kuu­lu maa­il­maan, niin kuin en mi­nä­kään kuu­lu. En kui­ten­kaan pyy­dä, et­tä ot­tai­sit hei­dät pois maa­il­mas­ta, vaan et­tä var­je­li­sit hei­dät pa­hal­ta. He ei­vät kuu­lu maa­il­maan, niin kuin en mi­nä­kään kuu­lu. Py­hi­tä hei­dät to­tuu­del­la­si. Si­nun sa­na­si on to­tuus.

Bib­lia: En minä sil­leen ole maa­il­mas­sa, mut­ta he ovat maa­il­mas­sa, ja minä tu­len si­nun ty­kös. Pyhä Isä! Kät­ke nii­tä, jot­ka sinä mi­nul­le an­noit, si­nun ni­mes täh­den, et­tä he oli­si­vat yk­si niin­kuin me­kin! Kuin minä olin hei­dän kans­san­sa maa­il­mas­sa, niin minä kät­kin hei­tä si­nun ni­mes­säs: ne, jot­kas mi­nul­le an­noit, kät­kin minä, ja ei niis­tä ken­kään ka­don­nut, vaan se ka­do­tuk­sen lap­si, et­tä Raa­mat­tu täy­tet­täi­siin.

Mut­ta nyt minä tu­len si­nun ty­kös ja pu­hun näi­tä maa­il­mas­sa, et­tä heis­sä olis mi­nun ilo­ni täy­del­li­nen. Minä an­noin heil­le si­nun sa­nas, ja maa­il­ma vi­ha­si hei­tä; sil­lä ei he ole maa­il­mas­ta, niin­kuin en mi­nä­kään maa­il­mas­ta ole. En minä ru­koi­le, et­täs hei­tä ot­tai­sit pois maa­il­mas­ta, vaan et­täs hei­tä pa­has­ta var­je­li­sit. Ei he ole maa­il­mas­ta, niin­kuin en mi­nä­kään maa­il­mas­ta ole. Py­hi­tä hei­tä to­tuu­des­sas! Si­nun pu­hees on to­tuus.