Esa Käh­kö­nen

Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti roh­kai­see luot­ta­maan Ju­ma­lan ar­mon suu­reen rik­kau­teen: ne, joil­la on us­ko, saa­vat siu­nauk­sen.

Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vä on kään­ne­koh­ta pe­las­tus­his­to­ri­as­sa. Van­han tes­ta­men­tin py­hät ovat odot­ta­neet Mes­si­as­ta lu­pauk­sen sa­naan us­ko­en. Uu­den tes­ta­men­tin ai­ka­na Ju­ma­lan lu­pauk­set to­teu­tu­vat.

En­ke­li il­mes­tyy Ma­ri­al­le

En­ke­li Gab­riel il­mes­tyy neit­syt Ma­ri­al­le, ter­veh­tii hän­tä ja il­moit­taa hä­nel­le Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä. Ma­ria ih­met­te­lee en­ke­lin sa­no­ja, sil­lä hän on kos­ke­ma­ton, mut­ta hän suos­tuu nöy­räs­ti Ju­ma­lan an­ta­maan teh­tä­vään.

Ma­ria on esi­ku­va us­kos­ta ja us­kon kuu­li­ai­suu­des­ta. Hän on ar­moi­tet­tu, ar­mon saa­nut. Ju­ma­la on va­lin­nut hä­net Va­pah­ta­jan äi­dik­si. Ma­ria on au­tu­as, kos­ka hän us­koo. Vaik­ka hän on ih­meis­sään en­ke­lin il­moi­tuk­ses­ta, us­ko syn­nyt­tää hä­nes­sä kuu­li­ai­suu­den Ju­ma­lal­le.

Ma­ria kii­ruh­taa pian ter­veh­ti­mään van­haa Eli­sa­be­tia, joka odot­taa poi­ka­las­ta. Kun Eli­sa­bet kuu­lee Ma­ri­an ter­veh­dyk­sen, lap­si hy­päh­tää rie­mus­ta hä­nen koh­dus­saan ja hän täyt­tyy Py­häl­lä Hen­gel­lä.

Eli­sa­bet huu­taa ko­val­la ää­nel­lä: ”Siu­nat­tu olet sinä, nai­sis­ta siu­na­tuin, ja siu­nat­tu si­nun koh­tu­si he­del­mä!” Hän sa­noo Ma­ri­al­le: ”Au­tu­as sinä, joka us­koit! Her­ran si­nul­le an­ta­ma lu­paus on täyt­ty­vä!” (Luuk. 1:42, 45.)

Van­hurs­kaus tu­lee us­kon kaut­ta

Kii­tol­li­suus ja rie­mu täyt­tä­vät Ma­ri­an sy­dä­men, ja hän puh­ke­aa kii­tos­vir­teen. Hän ylis­tää Her­ran suu­ruut­ta ja rie­muit­see Ju­ma­las­ta, Va­pah­ta­jas­taan, joka on luo­nut kat­seen­sa vä­häi­seen pal­ve­li­jaan­sa. Ma­ria kiit­tää Ju­ma­laa hä­nen suu­ris­ta te­ois­taan.

Ma­ria ei kii­tä Ju­ma­laa vain sii­tä ar­mos­ta, jota hän Her­ran äi­ti­nä ko­kee, vaan myös sii­tä, et­tä Ju­ma­la osoit­taa pol­ves­ta pol­veen lau­peu­ten­sa niil­le, jot­ka hän­tä pel­kää­vät. Jo­kai­nen Ju­ma­lan ar­mon saa­nut syn­ti­nen voi ih­me­tel­lä: ”Mikä ar­mo­si mit­ta, oi Her­ra, mi­nun koh­dal­le mää­rät­ty!” (SL 1976: 189:4).

Ma­ria ylis­tää Ju­ma­lan mah­ta­via te­ko­ja. Ju­ma­la on lyö­nyt ha­jal­le ne, joil­la on yl­pe­ät aja­tuk­set sy­dä­mes­sään, mut­ta hän on ko­rot­ta­nut al­hai­set. Näl­käi­set hän on ruok­ki­nut run­sain mää­rin, mut­ta rik­kaat lä­het­tä­nyt tyh­ji­nä pois.

Yk­si­kään ih­mi­nen ei voi yl­peil­lä Ju­ma­lan edes­sä, sil­lä ih­mi­nen tu­lee van­hurs­kaak­si us­kon kaut­ta, il­man lain vaa­ti­mia te­ko­ja (Room. 3:27–28). Jee­sus opet­taa: ”Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan” (Matt. 5:6).

Ju­ma­lan lu­pauk­set to­teu­tu­vat

Kii­tos­vir­ren lo­pus­sa Ma­ria kiit­tää Ju­ma­laa sii­tä, et­tä Ju­ma­la on pi­tä­nyt huo­len pal­ve­li­jas­taan Is­ra­e­lis­ta, muis­ta­nut kan­saan­sa ja osoit­ta­nut lau­peu­ten­sa Ab­ra­ha­mil­le ja hä­nen jäl­ke­läi­sil­leen ajas­ta ai­kaan.

Apos­to­li Paa­va­li opet­taa, et­tä ”to­del­li­sia Ab­ra­ha­min jäl­ke­läi­siä ovat ne, joil­la on us­ko” (Gal. 3:7). Sen vuok­si Ab­ra­ha­mil­le lu­vat­tu siu­naus kuu­luu Kris­tuk­seen us­ko­vil­le: ”Jos te ker­ran olet­te Kris­tuk­sen omia, te olet­te Ab­ra­ha­min jäl­ke­läi­siä ja saat­te pe­riä sen, mikä hä­nel­le oli lu­vat­tu” (Gal. 3:29).

Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vä liit­tyy olen­nai­ses­ti jou­luun ja pää­si­äi­seen, ku­ten Paa­va­lin ”jou­lu­e­van­ke­liu­mi” osoit­taa: ”Mut­ta kun ai­ka oli täyt­ty­nyt, Ju­ma­la lä­het­ti tän­ne Poi­kan­sa. Nai­ses­ta hän syn­tyi ja tuli lain alai­sek­si lu­nas­taak­seen lain alai­si­na elä­vät va­paik­si, et­tä me pää­si­sim­me lap­sen ase­maan.” (Gal. 4:4-5.)

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 1:46–55

Raa­mat­tu 1992: Sil­loin Ma­ria sa­noi: – Mi­nun sie­lu­ni ylis­tää Her­ran suu­ruut­ta, mi­nun hen­ke­ni rie­muit­see Ju­ma­las­ta, Va­pah­ta­jas­ta­ni, sil­lä hän on luo­nut kat­seen­sa vä­häi­seen pal­ve­li­jaan­sa. Täs­te­des kaik­ki su­ku­pol­vet ylis­tä­vät mi­nua au­tu­aak­si, sil­lä Voi­mal­li­nen on teh­nyt mi­nul­le suu­ria te­ko­ja. Hä­nen ni­men­sä on pyhä, pol­ves­ta pol­veen hän osoit­taa lau­peu­ten­sa niil­le, jot­ka hän­tä pel­kää­vät. Hä­nen kä­ten­sä on teh­nyt mah­ta­via te­ko­ja, hän on lyö­nyt ha­jal­le ne, joil­la on yl­pe­ät aja­tuk­set sy­dä­mes­sään. Hän on syös­syt val­lan­pi­tä­jät is­tui­mil­taan ja ko­rot­ta­nut al­hai­set. Näl­käi­set hän on ruok­ki­nut run­sain mää­rin, mut­ta rik­kaat hän on lä­het­tä­nyt tyh­jin kä­sin pois. Hän on pi­tä­nyt huo­len pal­ve­li­jas­taan Is­ra­e­lis­ta, hän on muis­ta­nut kan­saan­sa ja osoit­ta­nut lau­peu­ten­sa Ab­ra­ha­mil­le ja hä­nen jäl­ke­läi­sil­leen, ajas­ta ai­kaan, niin kuin hän on isil­lem­me lu­van­nut.