Esa Torn­berg

Ju­ma­lan Poi­ka kul­ki nöy­rä­nä koh­ti ris­tin­kuo­le­maa, jot­ta hä­neen us­ko­vat sai­si­vat ikui­sen elä­män.

Jee­sus, pal­mu­sun­nun­tain Her­ra, saa­puu vii­meis­tä ker­taa Je­ru­sa­le­miin ope­tus­las­ten kans­sa rat­sas­ta­en aa­sil­la. Juh­lil­le on tul­lut suu­ri kan­san­jouk­ko, joka pal­mu­nok­sat kä­sis­sään lau­laa Hoo­si­an­naa Is­ra­e­lin ku­nin­kaal­le.

Jee­sus, Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ku­nin­gas, ei saa­pu­nut ajal­li­ses­ti hoh­dok­kaas­ti ul­jaan rat­sun se­läs­sä Je­ru­sa­le­miin vaan nöy­rä­nä aa­sil­la rat­sas­ta­en. Aa­si oli hä­nen ku­nin­kaal­li­nen rat­sun­sa (Sak. 9:9). Täs­tä al­kaa kun­ni­an ku­nin­kaan alen­nus­tie. Jee­sus ha­lu­si to­teut­taa Ju­ma­lan tah­don ja so­vit­taa ris­tin­kuo­le­mal­laan koko maa­il­man ih­mis­ten syn­nit.

Ih­mi­set rie­muit­si­vat Va­pah­ta­jas­taan

Kan­san rie­mu oli suu­ri, kun Jee­sus saa­pui ope­tus­las­ten kans­sa Je­ru­sa­le­miin. Mis­tä ih­mi­set rie­muit­si­vat? He ylis­ti­vät Ju­ma­laa niis­tä voi­ma­te­ois­ta, joi­ta he oli­vat näh­neet (Luuk. 19:37). Kan­sa oli näh­nyt Jee­suk­sen pa­ran­ta­van sai­rai­ta ja kuul­lut Jee­suk­sen täy­del­lis­tä ope­tus­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta (Joh. 1:14).

Jee­sus oli an­ta­nut mo­nil­le epä­us­kon ja kaik­ki syn­nit an­teek­si. Ih­mi­set, jot­ka us­koi­vat Jee­suk­sen hei­dän syn­tien­sä so­vit­ta­jak­si, rie­muit­si­vat Va­pah­ta­jas­taan.

Kaik­ki ei­vät kui­ten­kaan rie­muin­neet ei­vät­kä us­ko­neet Jee­suk­seen. Fa­ri­seuk­set ih­me­tel­len to­te­si­vat, et­tä mi­kään ei au­ta. Koko maa­il­ma on hä­nen pe­räs­sään. Muu­ta­mat fa­ri­seuk­sis­ta jopa pyy­si­vät Jee­sus­ta kiel­tä­mään kan­sal­ta rie­mu­huu­dot. Jee­sus vas­ta­si, et­tä jos he oli­si­vat vai­ti, niin ki­vet huu­tai­si­vat (Luuk. 19: 40).

Rie­mu nou­si us­ko­vai­sil­ta sy­dä­mil­tä. Rie­muit­se­vat tun­si­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­lai­suu­den, joka oli il­moi­tet­tu pie­nil­le ja yk­sin­ker­tai­sil­le (Matt. 11:25).

Jee­sus kuo­li ih­mis­ten puo­les­ta

Ope­tus­lap­set oli­vat saa­neet ol­la täy­del­li­sen opet­ta­jan ope­tet­ta­va­na. Jee­sus oli ker­to­nut, et­tä hä­nen täy­tyy kär­siä, hä­net sur­ma­taan ja kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta. Jee­sus käs­ki ope­tus­lap­sia pai­na­maan mie­leen, et­tä Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan ih­mis­ten kä­siin (Luuk. 9:22, 44). Sil­ti­kään ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­tä­neet, mitä Jee­sus sa­noil­laan tar­koit­ti. He ei­vät kä­sit­tä­neet Jee­suk­sen kul­ke­van koh­ti pilk­kaa, hä­väis­tys­tä ja ris­tin­kuo­le­maa.

Yh­den ih­mi­sen, Ju­ma­lan Po­jan, täy­tyi kuol­la koko ih­mis­kun­nan puo­les­ta, jot­ta hä­neen us­ko­vat sai­si­vat elää ian­kaik­ki­ses­ti. Jee­sus muis­tut­taa: ”Jos veh­nän­jy­vä ei pu­toa maa­han ja kuo­le, se jää vain yh­dek­si jy­väk­si, mut­ta jos se kuo­lee, se tuot­taa run­saan sa­don” (Joh. 12:24).

Evan­ke­liu­mi an­taa rau­han

Jee­sus ha­lu­si ja ha­lu­aa myös täs­sä ajas­sa tuo­da rau­haa le­vot­to­miin ja epä­us­koi­siin ih­mis­sy­dä­miin. Tä­män rau­han saa jo­kai­nen, joka us­koo Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tun syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min omal­le koh­dal­leen.

Ju­ma­lan lap­si ko­kee usein ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä, epä­var­muut­ta, huo­lia, mur­hei­ta ja syn­ti­syyt­tä. Sii­o­nin lau­lus­sa 251 roh­kais­taan: ”Rie­muit­se, ty­tär Sii­o­nin, vaik­ka ai­na ei ko­tia näy! Kat­so, so­dan voit­ta­nut San­ka­ri vie­lä lau­man­sa kes­kel­lä käy.”

Kaik­ki mur­heet ja kuor­mat saa jät­tää Jee­suk­sen kan­net­ta­vak­si. Syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Tämä evan­ke­liu­mi an­taa ai­na oi­ke­an rau­han ja ilon Ju­ma­lan lap­sen sy­dä­meen.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 12:12–24

RAA­MAT­TU 1992: Seu­raa­va­na päi­vä­nä le­vi­si tie­to, et­tä Jee­sus oli tu­los­sa Je­ru­sa­le­miin. Ih­mi­set, joi­ta oli saa­pu­nut juh­lil­le suu­rin jou­koin, ot­ti­vat pal­mu­nok­sia ja me­ni­vät hän­tä vas­taan huu­ta­en: -- Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä, Is­ra­e­lin ku­nin­gas! Jee­suk­sel­le tuo­tiin aa­si, ja hän nou­si sen sel­kään, niin kuin on kir­joi­tet­tu: -- Älä pel­kää, ty­tär Sii­on, si­nun ku­nin­kaa­si tu­lee! Hän rat­sas­taa nuo­rel­la aa­sil­la. Ope­tus­lap­set ei­vät vie­lä tuol­loin ym­mär­tä­neet tätä, mut­ta kun Jee­sus oli kir­kas­tet­tu, he muis­ti­vat, et­tä hä­nes­tä oli näin kir­joi­tet­tu ja et­tä hä­nel­le myös oli ta­pah­tu­nut niin. Ne, jot­ka oli­vat ol­leet Jee­suk­sen mu­ka­na, ker­toi­vat, mi­ten hän kut­sui La­sa­ruk­sen hau­das­ta ja he­rät­ti hä­net kuol­leis­ta. Tä­män vuok­si, kuul­tu­aan mil­lai­sen tun­nus­te­on Jee­sus oli teh­nyt, ih­mi­set läh­ti­vät jou­kol­la hän­tä vas­taan. Fa­ri­seuk­set pu­hui­vat kes­ke­nään: ”Nä­et­te­kö? Mi­kään ei au­ta. Koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sään.” Nii­den jou­kos­sa, jot­ka oli­vat tul­leet juh­lil­le ru­koi­le­maan Ju­ma­laa, oli myös muu­ta­mia kreik­ka­lai­sia. Nämä tu­li­vat Fi­lip­puk­sen luo -- sen, joka oli Ga­li­le­an Bet­sai­das­ta -- ja sa­noi­vat: ”Me ha­lu­ai­sim­me ta­va­ta Jee­suk­sen.” Fi­lip­pus meni pu­hu­maan asi­as­ta And­re­ak­sel­le, ja sit­ten he mo­lem­mat me­ni­vät Jee­suk­sen pu­heil­le. Jee­sus sa­noi heil­le: ”Het­ki on tul­lut: Ih­mi­sen Poi­ka kir­kas­te­taan. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: jos veh­nän­jy­vä ei pu­toa maa­han ja kuo­le, se jää vain yh­dek­si jy­väk­si, mut­ta jos se kuo­lee, se tuot­taa run­saan sa­don.

BIB­LIA: Toi­se­na päi­vä­nä, kuin pal­jon kan­saa, joka juh­lal­le tul­lut oli, kuu­li Je­suk­sen tul­leen Je­ru­sa­le­miin Ot­ti­vat he pal­mu-ok­sia, me­ni­vät hän­tä vas­taan ja huu­si­vat: Ho­si­an­na! siu­nat­tu on se, joka tu­lee Her­ran ni­meen, Is­ra­e­lin ku­nin­gas! Mut­ta Je­sus sai yh­den aa­sin ja is­tui sen pääl­le, niin­kuin kir­joi­tet­tu on: Älä pel­kää, Si­o­nin ty­tär! kat­so, si­nun Ku­nin­kaas tu­lee ja is­tuu aa­sin var­san pääl­lä. Mut­ta ei hä­nen ope­tus­lap­sen­sa näi­tä en­sin­ti ym­mär­tä­neet; vaan sit­te­kuin Je­sus oli kir­kas­tet­tu, sil­loin he muis­ti­vat, et­tä nä­mät ovat hä­nes­tä kir­joi­te­tut, ja et­tä he näi­tä hä­nel­le teh­neet oli­vat. Mut­ta se kan­sa to­dis­ti, joka hä­nen kans­san­sa oli, et­tä hän Lat­sa­ruk­sen hau­das­ta kut­sui ja kuol­leis­ta he­rät­ti. Sen­täh­den myös kan­sa meni hän­tä vas­taan, et­tä he kuu­li­vat hä­nen sen ih­meen teh­neek­si. Niin Pha­ri­se­a­lai­set sa­noi­vat kes­ke­nän­sä: te nä­et­te, et­tet­te mi­tään ai­koi­hin saa; kat­so, koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sän­sä. Mut­ta muu­ta­mat Gre­ki­läi­set oli­vat niis­tä, jot­ka me­ni­vät ylös juh­la­na ru­koi­le­maan. Niin he me­ni­vät Phi­lip­puk­sen tykö, joka oli Ga­li­le­an Bet­sai­das­ta, ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: her­ra, me tah­dom­me näh­dä Je­sus­ta. Phi­lip­pus meni ja sa­noi sen And­re­ak­sel­le, ja And­re­as taas ja Phi­lip­pus sa­noi­vat sen Je­suk­sel­le. Mut­ta Je­sus vas­ta­si hei­tä ja sa­noi: ai­ka on tul­lut, et­tä Ih­mi­sen Poi­ka pi­tää kir­kas­tet­ta­man. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: el­lei maa­han pu­don­nut ni­sun jyvä kuo­le, niin se jää yk­si­nän­sä; mut­ta jos se kuo­lee, niin se tuo pal­jon he­del­mää.