Pau­li So­ran­ta

Maa­il­mas­sa ovat jat­ku­vas­ti vas­tak­kain Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­saan tar­jo­a­ma rau­ha ja sie­lun­vi­hol­li­sen paha tah­to, joka ei ha­lu­ai­si ke­nen­kään pää­se­vän tai­vaa­seen.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti py­säyt­tää poh­ti­maan kah­den val­ta­kun­nan sekä us­kon ja epä­us­kon vä­lis­tä suh­det­ta. Paas­to­na­jan ede­tes­sä ky­sel­lään ene­ne­väs­sä mää­rin kuu­li­ai­suut­ta Ju­ma­lan sa­nal­le ja rak­kau­den to­del­lis­ta koh­det­ta. Mitä ar­vos­tan? Mis­sä ovat aar­tee­ni? Mis­sä val­ta­kun­nas­sa ha­lu­an asua?

Päi­vän teks­tis­sä mah­do­ton tu­lee mah­dol­li­sek­si, kun myk­kä mies saa ta­kai­sin pu­hu­mi­sen lah­jan. Ih­mis­ten us­ko­muk­sen mu­kaan myk­kyys joh­tui my­käs­tä pa­has­ta hen­ges­tä. Tä­män hen­gen Jee­sus ajoi mie­hes­tä ulos.

Maa­il­mas­sa on kak­si val­ta­kun­taa

Ih­mi­set oli­vat häm­mäs­ty­nei­tä ja iloi­sia – ei­vät kui­ten­kaan kaik­ki. Toi­set epäi­li­vät ja syyt­ti­vät Jee­suk­sen toi­mi­van it­sen­sä Bel­se­bu­lin voi­mal­la. Bel­se­bul, al­ku­jaan ka­naa­ni­lais­ten ju­ma­la, ”kor­ke­an pai­kan her­ra”, oli juu­ta­lai­sil­le pää­pa­ho­lai­nen, it­se saa­ta­na. Juu­ta­lai­set kut­sui­vat Bel­se­bu­lia pil­kal­li­ses­ti ”kär­päs­ten her­rak­si”. Jee­suk­sen epäil­tiin siis toi­mi­van Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan voi­mal­la.

Toi­set sil­min­nä­ki­jät ei­vät suo­raan syyt­tä­neet, mut­ta vaa­ti­vat Jee­suk­sel­ta merk­kiä hä­nen val­tan­sa to­del­li­ses­ta al­ku­pe­räs­tä. Ju­ma­lan poi­ka­na Jee­sus näki ih­mis­ten sy­dä­miin, ja hän vas­ta­si ope­tuk­sel­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta.

Hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä maa­il­mas­sa on vain kak­si val­ta­kun­taa, Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­ta­kun­ta. Sie­lun­vi­hol­li­nen on tuo­mit­tu ikui­ses­ti eroon Ju­ma­las­ta, ja sik­si rau­ha näi­den val­ta­kun­tien vä­lil­lä on mah­do­ton, pääl­lä on jat­ku­va so­ta­ti­la. Val­ta­kun­nis­ta en­sim­mäi­sen tun­to­merk­kei­nä ovat val­keus, to­tuus, ilo ja rau­ha, toi­sen pi­meys, val­he, ah­dis­tus ja pel­ko. Sie­lun­vi­hol­li­nen­kin pyr­kii tar­jo­a­maan val­ta­kun­nas­saan rau­haa, mut­ta se on syn­nin ja epä­us­kon tuo­maa pe­tol­lis­ta rau­han tun­net­ta.

Pyhä Hen­ki pa­ran­taa

Maa­il­mas­sa ovat vas­tak­kain Ju­ma­lan hyvä tah­to ja sie­lun­vi­hol­li­sen paha tah­to. Tämä to­tuus ei muu­tu, vaik­ka ai­ka muut­tui­si­kin. Sie­lun­vi­hol­li­nen ei ha­lu­ai­si ke­nen­kään pe­ri­vän tai­vaan val­ta­kun­taa, ja sik­si jo­kai­nen hyvä työ on tap­pio hä­nen val­lal­leen. Jos kiu­saa­ja al­kai­si teh­dä hy­vää, se toi­mi­si it­se­ään vas­taan.

Vas­tauk­ses­saan Jee­sus viit­ta­si Ju­ma­lan sor­meen, joka toi kuu­li­joil­le mie­leen py­hien kir­joi­tus­ten vit­sauk­set Egyp­tis­sä. Siel­lä Aa­ro­nin sau­va nos­ti to­mus­ta syö­pä­läi­siä ja maan loit­si­jat sa­noi­vat: ”Yk­sin Ju­ma­lan sor­mi voi teh­dä tä­män” (2. Moos 8:15). Evan­ke­lis­ta Mat­teus pu­huu rin­nak­kais­teks­tis­sään ”Ju­ma­lan Hen­ges­tä”. Jee­sus pa­ran­si ih­mi­siä Py­hän Hen­gen voi­mas­ta, mikä oli merk­ki­nä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta hei­dän kes­kel­lään.

Us­ko tuo si­sim­pään ilon

Py­hän Hen­gen voi­mas­ta saar­nat­tu evan­ke­liu­mi va­paut­taa edel­leen ih­mi­sen syn­nin, pa­han ja kuo­le­man val­lan al­ta. Tämä on mah­dol­lis­ta Jee­suk­sen so­vi­tus­työn täh­den. Evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen tuo si­sim­pään pait­si Ju­ma­lan lap­sen ilon ja rau­han, myös osal­li­suu­den Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Sie­lun­vi­hol­li­nen ei kui­ten­kaan ole jou­ten, vaan ”erä­maas­sa har­hai­le­va saas­tai­nen hen­ki” ha­lu­ai­si pa­la­ta ta­kai­sin ko­tiin­sa.

Us­kos­sa val­vo­mi­sen tär­key­des­tä muis­tu­te­taan yhä. Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa pyy­de­tään, et­tä Ju­ma­la pääs­täi­si pa­has­ta. Ju­ma­lan ar­mos­ta, evan­ke­liu­min voi­maan tur­va­ten, us­ko­va voi täs­sä­kin ajas­sa tais­tel­la pa­han val­taa vas­taan ja jat­kaa iloi­ten mat­kaa tai­vas­tiel­lä.

Evan­ke­liu­mi: Luuk.11:14–23 (24–26)

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus ajoi my­käs­tä mie­hes­tä pa­han hen­gen. Kun hen­ki oli läh­te­nyt, myk­kä mies al­koi pu­hua, ja kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Muu­ta­mat kui­ten­kin sa­noi­vat: ”Bel­se­bu­lin, it­sen­sä pää­pa­ho­lai­sen, avul­la hän pa­ho­ja hen­kiä kar­kot­taa.” Toi­set taas ha­lu­si­vat pan­na hä­net ko­e­tuk­sel­le ja vaa­ti­vat hä­nel­tä merk­kiä tai­vaas­ta. Mut­ta Jee­sus tie­si, mitä heil­lä oli mie­les­sä, ja sa­noi: ”Jo­kai­nen val­ta­kun­ta, joka ja­kau­tuu ja tais­te­lee it­se­ään vas­taan, tu­hou­tuu, ja ta­lot sor­tu­vat toi­nen toi­sen­sa pääl­le. Jos nyt Saa­ta­na tais­te­lee it­se­ään vas­taan, kuin­ka sen val­ta­kun­ta voi py­syä koos­sa? Te­hän sa­not­te, et­tä minä ajan pa­ho­ja hen­kiä ih­mi­sis­tä Bel­se­bu­lin avul­la. Mut­ta jos minä ajan pa­ho­ja hen­kiä ih­mi­sis­tä Bel­se­bu­lin avul­la, ke­nen avul­la sit­ten tei­kä­läi­set nii­tä kar­kot­ta­vat? Heis­tä te saat­te it­sel­len­ne tuo­ma­rit. Jos minä sitä vas­toin ajan pa­ho­ja hen­kiä ih­mi­sis­tä Ju­ma­lan sor­mel­la, sil­loin­han Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on jo tul­lut tei­dän luok­sen­ne. Kun vä­ke­vä mies var­ti­oi lin­naan­sa ase kä­des­sä, hä­nen omai­suu­ten­sa on tur­vas­sa. Mut­ta jos toi­nen vie­lä vä­ke­väm­pi hyök­kää hä­nen kimp­puun­sa ja voit­taa hä­net, tuo vä­ke­väm­pi ot­taa hä­nel­tä aseet ja va­rus­teet, joi­hin hän luot­ti, ja ja­kaa saa­man­sa saa­liin. Joka ei ole mi­nun puo­lel­la­ni, on mi­nua vas­taan, ja joka ei yh­des­sä mi­nun kans­sa­ni ko­koa, se ha­jot­taa.” (”Kun saas­tai­nen hen­ki läh­tee ulos ih­mi­ses­tä, se har­hai­lee au­ti­oil­la seu­duil­la ja et­sii le­po­paik­kaa, mut­ta ei löy­dä. Sil­loin se päät­tää: ’Minä pa­laan ko­tii­ni, jos­ta läh­din.’ Kun se sit­ten tu­lee ja löy­tää huo­neen­sa la­kais­tu­na ja hy­väs­sä jär­jes­tyk­ses­sä, se ha­kee seit­se­män vie­lä pa­hem­paa hen­keä, ja ne tu­le­vat si­sään ja aset­tu­vat sin­ne asu­maan. Näin sen ih­mi­sen tila on lo­pus­sa pa­hem­pi kuin alus­sa.”)

Bib­lia: Ja hän ajoi ulos per­ke­leen, joka oli myk­kä. Ja ta­pah­tui, kuin per­ke­le oli ajet­tu ulos, niin myk­kä pu­hui ja kan­sa ih­met­te­li. Mut­ta muu­ta­mat heis­tä sa­noi­vat: hän ajaa ulos per­ke­lei­tä beel­se­bu­bun, per­ke­li­den pää­mie­hen kaut­ta. Mut­ta muut kiu­sa­si­vat hän­tä ja anoi­vat hä­nel­tä tun­nus­täh­teä tai­vaas­ta. Mut­ta et­tä hän tie­si hei­dän aja­tuk­sen­sa, sa­noi hän heil­le: jo­kai­nen val­ta­kun­ta, joka er­ka­nee it­si­än­sä vas­taan, se tu­lee kyl­mil­le, ja huo­ne lan­kee huo­neen pääl­le. Jos myös saa­ta­na on erin­nyt it­si­än­sä vas­taan, kuin­ka hä­nen val­ta­kun­tan­sa on sei­so­vai­nen? Et­tä te sa­not­te mi­nun per­ke­lei­tä bel­se­bu­bin kaut­ta aja­van ulos. Mut­ta jos minä per­ke­lei­tä bel­se­bu­bin kaut­ta ajan ulos, ke­nen­kä kaut­ta tei­dän poi­kan­ne nii­tä aja­vat ulos? Sen­täh­den hei­dän pi­tää ole­man tei­dän tuo­ma­rin­ne. Mut­ta jos minä Ju­ma­lan sor­mel­la per­ke­lei­tä ajan ulos, niin to­sin on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tei­dän ty­kön­ne tul­lut. Kuin vä­ke­vä haar­nis­koi­tu ko­ton­sa var­je­lee, niin hä­nen oman­sa ovat rau­has­sa. Mut­ta kuin hän­tä vä­ke­väm­pi tu­lee ja voit­taa hä­nen, niin hän ot­taa pois kaik­ki hä­nen sota-aseen­sa, joi­hin hän tur­va­si, ja ja­kaa hä­nen saa­liin­sa, joka ei ole mi­nun kans­sa­ni, se on mi­nua vas­taan, ja joka ei mi­nun kans­sa­ni ko­koo, hän ha­joit­taa. (Kuin rie­tas hen­ki läh­tee ih­mi­ses­tä, niin hän va­el­taa kar­kei­ta paik­ko­ja, ja et­sii le­poa; ja kuin ei hän löy­dä, niin hän sa­noo: minä pa­la­jan mi­nun huo­nee­se­ni, jos­ta minä läk­sin. Ja kuin hän tu­lee, löy­tää hän sen luu­dil­la la­kais­tuk­si ja kau­nis­te­tuk­si. Sil­loin hän me­nee ja ot­taa kans­san­sa seit­se­män muu­ta hän­tä pa­hem­paa hen­keä, ja kuin he sin­ne tu­le­vat, asu­vat he siel­lä: ja sen ih­mi­sen vii­mei­set tu­le­vat pa­hem­mik­si kuin en­sim­mäi­set.)