Kal­le Pel­to­kan­gas

Raa­ma­tun mu­kaan us­ko voi syn­tyä, kun Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­taan evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta. Muu­ta ni­meä, joka pe­las­tai­si, ei ole.

Uu­den vuo­den al­ka­es­sa on hyvä muis­taa Jee­suk­sen sa­nat: ”Et­te te va­lin­neet mi­nua, vaan minä va­lit­sin tei­dät, ja mi­nun tah­to­ni on, et­tä te läh­det­te liik­keel­le ja tuo­tat­te he­del­mää, sitä he­del­mää, joka py­syy. Kun niin teet­te, Isä an­taa teil­le kai­ken, mitä mi­nun ni­mes­sä­ni pyy­dät­te.” (Joh. 15:16.)

Ru­koil­len uu­teen vuo­teen

Saam­me käy­dä uu­teen vuo­teen ru­koil­len. Jee­sus opet­ti: ”Mitä ta­han­sa te us­kos­sa ru­koil­len pyy­dät­te, sen te saat­te” (Matt. 21:22). Ju­ma­la vas­taa ru­kouk­siin ajal­laan ja ta­val­laan.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa ole­vat Jee­suk­sen sa­nat (Joh. 14:14) muis­tut­ta­vat sii­tä, et­tä sen, mitä ru­kouk­ses­sa pyy­de­tään, tu­lee ol­la so­pu­soin­nus­sa Jee­suk­sen ja Isän Ju­ma­lan tah­don kans­sa. Jo an­tii­kin ai­kaan aja­tel­tiin, et­tä hen­ki­lön ni­men kat­sot­tiin edus­ta­van hen­ki­löä it­se­ään, hä­nen mai­net­taan ja kun­ni­aa. Jee­suk­sen ni­mes­sä ru­koi­le­van ei voi­da olet­taa ru­koi­le­van sel­lais­ta, mitä Jee­sus ei tah­toi­si.

Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nuk­sen mu­kaan Ju­ma­la voi ar­mos­saan jät­tää vas­taa­mat­ta nii­hin us­ko­vien ru­kouk­siin, jot­ka ei­vät koi­du hei­dän hy­väk­seen. Au­gus­ti­nuk­sen mu­kaan Ju­ma­la kui­ten­kin vas­taa ih­mi­sen ian­kaik­ki­suut­ta, pe­las­tus­ta kos­ke­viin pyyn­töi­hin.

Mi­ten saan ian­kaik­ki­sen elä­män?

Tär­kein ky­sy­mys ih­mi­sel­lä, joka et­sii elä­vää Ju­ma­laa on: mitä mi­nun tu­lee teh­dä, jot­ta sai­sin ian­kaik­ki­sen elä­män? Jul­ki­sen toi­min­tan­sa ai­ka­na Jee­sus toi­mi Ka­per­nau­mis­ta kä­sin.

Jee­suk­sen saar­na­toi­min­nas­sa ja ih­me­te­ois­sa to­teu­tui­vat pro­feet­ta Je­sa­jan sa­nat. Jo­han­nes Kas­ta­ja van­git­tiin, kos­ka hän oli roh­ke­as­ti ju­lis­ta­nut pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Jo­han­nes il­moit­ti, et­tä Jee­sus on hän­tä vä­ke­väm­pi. Jee­sus-nimi mer­kit­see­kin: Her­ra on apu, Her­ra pe­las­taa.

Us­ko voi syn­tyä, kun Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­taan evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta – siis Jee­suk­sen ni­mes­sä. Muu­ta ni­meä, joka mei­dät pe­las­tai­si, ei ole an­net­tu (Ap. t. 4:12).

Toi­voa ja luot­ta­mus­ta

Jee­sus an­toi seu­raa­jil­leen käs­kyn kes­ki­näi­ses­tä rak­kau­des­ta. Edel­leen hän sa­noo: ”Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, te nou­da­tat­te mi­nun käs­ky­jä­ni. – – Jos joku ra­kas­taa mi­nua, hän nou­dat­taa mi­nun sa­naa­ni. – – Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon.” (Joh. 14:15, 23, 27.)

Us­ko on toi­voa ja luot­ta­mus­ta. Myös al­ka­van uu­den vuo­den ai­ka­na kan­nat­taa kil­voi­tel­la syn­nin pois­pa­ni­ja­na ja hy­vän oman­tun­non kan­ta­ja­na. Näin säi­lyy tur­val­li­nen luot­ta­mus Ju­ma­laan ja hä­nen joh­da­tuk­seen­sa omas­sa ja lä­heis­ten elä­mäs­sä.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 4:12–16

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus sai kuul­la, et­tä Jo­han­nes oli van­git­tu, hän siir­tyi Ga­li­le­aan. Na­sa­re­tiin hän ei enää jää­nyt, vaan hän aset­tui Ka­per­nau­miin, joka on jär­ven ran­nal­la Se­bu­lo­nin ja Naf­ta­lin hei­mo­jen alu­eel­la. Näin ta­pah­tui, jot­ta to­teu­tui­si pro­feet­ta Je­sa­jan sana: – Se­bu­lo­nin maa ja Naf­ta­lin maa, Me­ren tie, Jor­da­nin ta­kai­nen maa ja muu­ka­lais­ten Ga­li­lea – kan­sa, joka asui pi­mey­des­sä, näki suu­ren va­lon. Niil­le, jot­ka asui­vat kuo­le­man var­jon maas­sa, lois­ti kirk­kaus.

Bib­lia: Mut­ta kuin Je­sus kuu­li, et­tä Jo­han­nes oli van­kiu­teen an­net­tu ylön, poik­ke­si hän Ga­li­le­aan, ja jät­ti Nat­sa­re­tin, tuli ja asui Ka­per­nau­mis­sa, joka on me­ri­kau­pun­ki, Ze­bu­lo­nin ja Naph­ta­lin ää­ris­sä; Et­tä täy­tet­täi­siin se mikä sa­not­tu oli Je­sai­as prop­he­tan kaut­ta, joka sa­noo: Ze­bu­lo­nin maa ja Naph­ta­lin maa, läs­nä me­ri­tie­tä, sil­lä puo­lel­la Jor­da­nin, pa­ka­nain Ga­li­lea, kan­sa, joka pi­mi­äs­sä is­tui, näki suu­ren val­keu­den, ja niil­le, jot­ka kuo­le­man maas­sa ja var­jos­sa is­tui­vat, koit­ti val­keus.