Har­ri Kor­te­nie­mi

Kris­tuk­sen ylös­nou­se­muk­ses­sa täyt­tyi syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­kei­nen Ju­ma­lan lu­paus syn­tien so­vit­ta­jas­ta.

Jee­sus oli otet­tu en­nen sa­pa­tin al­ka­mis­ta alas ris­til­tä, kää­rit­ty puh­taa­seen pel­la­va­vaat­tee­seen ja hau­dat­tu rik­kaan Joo­sef Ari­ma­ti­a­lai­sen it­sel­leen hak­kaut­ta­maan kal­li­o­hau­taan. Näin oli to­teu­tu­nut pro­fee­tan en­nus­tus: ”Rik­kaan hau­das­sa hän sai le­po­si­jan­sa” (Jes. 53:9).

Mag­da­lan Ma­ria ja ”se toi­nen Ma­ria” oli­vat seu­ran­neet Jee­suk­sen hau­taa­mis­ta. Yli­pap­pe­ja ja fa­ri­seuk­sia oli jää­nyt vai­vaa­maan Jee­suk­sen puhe sii­tä, et­tä hän nou­si­si kol­man­te­na päi­vä­nä kuol­leis­ta (Matt. 16:21). He oli­vat men­neet Pi­la­tuk­sen luok­se, ja maa­her­ra oli an­ta­nut heil­le var­ti­joi­ta jär­jes­tä­mään hau­dan var­ti­oin­nin. Hau­dan suul­le vie­ri­tet­ty kivi si­ne­töi­tiin. (Matt. 27:61–66.)

En­ke­li vie­rit­ti ki­ven

Juu­ta­lais­ten sa­pat­ti oli ohi. Vii­kon en­sim­mäi­nen päi­vä val­ke­ni. Jee­suk­sen ys­tä­vät Mag­da­lan Ma­ria ja Ma­ria läh­ti­vät kat­so­maan hau­taa mu­ka­naan hank­ki­man­sa tuok­su­öl­jyt. (Luuk. 24:1.) Tar­koi­tuk­se­na oli teh­dä Jee­suk­sel­le vii­mei­nen rak­kau­den pal­ve­lus. Hau­dal­le kä­vel­les­sään he huo­les­tu­nei­na kes­kus­te­li­vat: ”Kuka aut­tai­si mei­tä ja vie­rit­täi­si ki­ven hau­ta­kam­mi­on ovel­ta?” (Mark. 16:3). Ju­ma­la oli kui­ten­kin suun­ni­tel­lut kai­ken val­miik­si.

Hau­dal­le tul­les­saan nai­set huo­ma­si­vat, mi­ten maa al­koi va­vah­del­la ja Her­ran en­ke­li las­keu­tui tai­vaas­ta. En­ke­li vie­rit­ti ki­ven pois ja is­tuu­tui sil­le. En­ke­li oli pu­keu­tu­nut lu­mi­val­koi­siin vaat­tei­siin ja oli hoh­ta­va kuin sa­la­ma. Ju­ma­lan voi­man suu­ruus sai var­ti­jat va­pi­se­maan, ei­vät­kä he kes­tä­neet näh­dä Her­ran kirk­kaut­ta.

Hän on nous­sut kuol­leis­ta

En­ke­li tie­si ketä hau­dal­le tul­leet Jee­suk­sen seu­raa­jat et­si­vät. Hä­nel­lä oli heil­le tur­val­li­nen vies­ti: ”Hän on nous­sut kuol­leis­ta!” Ma­ri­at sai­vat omin sil­min näh­dä, et­tä hau­ta oli tyh­jä. En­ke­lin ke­hot­ta­ma­na nai­set läh­ti­vät hau­dal­ta vie­den ylös­nou­se­muk­sen sa­no­maa Jee­suk­sen ope­tus­lap­sil­le. Hau­dal­ta läh­ti ilo­sa­no­ma ope­tus­lap­sil­le ja kai­kil­le ih­mi­sil­le: Kris­tus on ylös­nous­sut!

Jee­sus on voit­ta­nut kuo­le­man val­lan ja avan­nut ris­tin­kuo­le­mal­laan sekä rie­mul­li­sel­la ylös­nou­se­muk­sel­laan tien tai­vaa­seen. Us­kom­me on ylös­nou­se­mu­sus­koa. Paa­va­li kir­joit­ti ko­rint­to­lai­sil­le, jois­ta jot­kut kiel­si­vät kuol­lei­den ylös­nou­se­muk­sen: ”Mut­ta el­lei Kris­tus­ta ole he­rä­tet­ty, sil­loin mei­dän ju­lis­tuk­sem­me on tur­haa pu­het­ta, tur­haa myös tei­dän us­kon­ne” (1. Kor. 15:14).

Kuo­le­ma on voi­tet­tu

Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­sa täyt­tyi syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­kei­nen Ju­ma­lan lu­paus käär­meen pään rik­ki­pol­ki­jas­ta (1. Moos. 3:15). Kaik­ki syn­nit on so­vi­tet­tu, kuo­le­man val­ta on voi­tet­tu ja tie on avoin­na tai­vaa­seen.

Ha­lu­at­han si­nä­kin us­koa syn­tien so­vi­tuk­sen omal­le koh­dal­le­si? Tä­nään­kin saa us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Pää­si­äi­saa­mun kirk­kaus ja ilo ol­koon muis­tut­ta­mas­sa ikui­ses­ta ilos­ta, joka Ju­ma­lan lap­sil­la al­kaa ker­ran tai­vaan ko­dis­sa.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 28:1–8

Raa­mat­tu 1992: Sa­pa­tin pää­tyt­tyä, vii­kon en­sim­mäi­sen päi­vän koit­ta­es­sa, tu­li­vat Mag­da­lan Ma­ria ja se toi­nen Ma­ria kat­so­maan hau­taa. Äk­kiä maa al­koi va­vah­del­la ja jä­ris­tä, sil­lä Her­ran en­ke­li las­keu­tui tai­vaas­ta. Hän tuli hau­dal­le, vie­rit­ti ki­ven pois ja is­tuu­tui sil­le. Hän oli hoh­ta­va kuin sa­la­ma ja hä­nen vaat­teen­sa oli­vat val­ke­at kuin lumi. Var­ti­jat pe­läs­tyi­vät hän­tä niin, et­tä al­koi­vat va­pis­ta ja kaa­tui­vat maa­han kuin kuol­leet.

En­ke­li kään­tyi nais­ten puo­leen ja sa­noi: ”Äl­kää te pe­lät­kö. Minä tie­dän, et­tä te et­sit­te ris­tiin­nau­lit­tua Jee­sus­ta. Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta, niin kuin it­se sa­noi. Tul­kaa kat­so­maan, tuos­sa on paik­ka, jos­sa hän ma­ka­si. Men­kää kii­rees­ti sa­no­maan hä­nen ope­tus­lap­sil­leen: ’Hän on nous­sut kuol­leis­ta. Hän me­nee tei­dän edel­län­ne Ga­li­le­aan, siel­lä te nä­et­te hä­net.’ Tämä oli mi­nun sa­no­ma­ni teil­le.” Nai­set läh­ti­vät heti hau­dal­ta, yh­tai­kaa pe­lois­saan ja rie­muis­saan, ja rien­si­vät vie­mään sa­naa Jee­suk­sen ope­tus­lap­sil­le.

Bib­lia: Mut­ta sab­ba­tin päi­vän lo­pul­la, joka ru­pe­si va­lai­se­maan tois­ta sab­ba­tia, tuli Ma­ria Mag­da­le­na ja toi­nen Ma­ria kat­so­maan hau­taa. Ja kat­so, suu­ri maan­jä­ris­tys ta­pah­tui; sil­lä Her­ran en­ke­li as­tui alas tai­vaas­ta, tuli ja vie­rit­ti ki­ven ovel­ta, ja is­tui sen pääl­le. Hän oli näh­dä niin kuin pit­käi­sen tuli ja hä­nen vaat­teen­sa oli­vat val­ki­at niin kuin lumi. Mut­ta hä­nen pel­vos­tan­sa häm­m­mäs­tyi­vät var­ti­at ja tu­li­vat niin kuin he oli­si­vat kuol­leet.

Mut­ta en­ke­li vas­ta­si ja sa­noi vai­moil­le: äl­käät pel­jät­kö, sil­lä minä tie­dän tei­dän et­si­vän ris­tiin­nau­lit­tua Je­sus­ta. Ei hän ole täs­sä; sil­lä hän nou­si ylös, niin kuin hän sa­noi. Tul­kaat, kat­so­kaat siaa, ku­hun­ka Her­ra pan­tu oli. Ja men­käät pian ja sa­no­kaat hä­nen ope­tus­lap­sil­len­sa, et­tä hän nou­si kuol­leis­ta. Ja kat­so, hän me­nee tei­dän edel­län­ne Ga­li­le­aan: siel­lä tei­dän pi­tää hä­nen nä­ke­män, kat­so, minä sen teil­le sa­noin. He me­ni­vät no­pi­as­ti hau­dal­ta suu­rel­la pel­vol­la ja ilol­la, ja juok­si­vat il­moit­ta­maan hä­nen ope­tus­lap­sil­len­sa.