Mik­ko Fa­ger

Rik­kaan mie­hen et­sik­ko­ai­ka oli men­nyt ohi, ei­kä ajan ra­jan tuol­la puo­len enää ol­lut mah­dol­lis­ta teh­dä pa­ran­nus­ta. Hän oli kiin­nit­tä­nyt sy­dä­men­sä vain ajal­li­siin aar­tei­siin.

Et­sik­ko­ai­ka on ajan­jak­so, jol­loin joku ha­kee suun­taa elä­mäl­leen tai jon­kin asi­an tai työ­teh­tä­vän suo­rit­ta­mi­sek­si on koit­ta­nut so­pi­va het­ki, otol­li­nen ai­ka. Hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä ky­sy­mys on ih­mi­se­lä­män tär­keim­mäs­tä ajan­jak­sos­ta. Sil­loin Ju­ma­la eri­tyi­ses­ti ve­tää ih­mis­tä puo­leen­sa.

Ih­mi­sen elä­mäs­sä on eri­lai­sia vai­hei­ta. Ko­em­me on­nen ja me­nes­tyk­sen het­kiä. Har­va vält­tyy vas­toin­käy­mis­ten, ko­et­te­le­mus­ten ja me­ne­tys­ten tuo­mis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Myös näi­den kaut­ta Ju­ma­la kut­suu epä­us­koon ek­sy­nei­tä ja tar­jo­aa heil­le ar­mo­aan ja an­teek­si­an­ta­mus­taan. Tai­vaal­li­sen Isän tah­to on, et­tei yk­si­kään ih­mi­nen jou­tui­si ka­do­tuk­seen vaan pe­ri­si ian­kaik­ki­sen elä­män.

Elä­mä on Ju­ma­lan kä­des­sä

Usein unoh­de­taan, et­tä vaik­ka eläm­me ar­mon ajas­sa, se ei vält­tä­mät­tä ole ko­ko­naan et­si­ko­nai­kaa. Jee­suk­sen erään ver­tauk­sen ri­kas mies ke­rä­si it­sel­leen kaik­kea hy­vyyt­tä niin run­saas­ti, et­tä hä­nen oli ra­ken­net­ta­va uu­sia ja isom­pia ait­to­ja. Hän ajat­te­li, et­tä nyt voi naut­tia ja rie­mui­ta. Mie­hen et­sik­ko­ai­ka oli men­nyt ohi, ei­kä ajan ra­jan tuol­la puo­len enää ol­lut mah­dol­lis­ta teh­dä pa­ran­nus­ta. Hep­re­a­lais­kir­je muis­tut­taa: ”Tänä päi­vä­nä, jos te kuu­let­te hä­nen ää­nen­sä, äl­kää paa­dut­ta­ko sy­dä­mi­än­ne” (Hepr. 3:15).

Kun Ju­ma­la he­rät­tää ih­mi­sen oman­tun­non ja kut­suu val­ta­kun­taan­sa, tu­li­si sil­loin teh­dä pa­ran­nus. Moni ih­mi­nen ar­vi­oi ti­lan­net­ta ja es­te­lee, et­tei nyt, eh­kä jos­kus myö­hem­min, sil­loin kun it­sel­le so­pii. Nuo­ri saat­taa aja­tel­la, et­tä mi­nul­la on ai­kaa suun­ni­tel­la elä­mää ja tu­le­vai­suut­ta – eh­tii­hän us­ko­mi­sen asi­oi­ta aja­tel­la myö­hem­min­kin. Ju­ma­lan sana ke­hot­taa: ”Muis­ta Luo­jaa­si nuo­ruu­des­sa­si, en­nen kuin pa­hat päi­vät tu­le­vat” (Saarn. 12:1). Jo­kai­sen, niin nuo­ren, ai­kui­sen kuin van­huk­sen­kin on hyvä muis­taa, et­tä elä­mäm­me on Ju­ma­lan kä­des­sä. Em­me tie­dä, on­ko elä­män­kaa­ri ly­hyt vai pit­kä.

Je­ru­sa­le­min koh­ta­lo

Evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too Jee­suk­sen tu­los­ta vii­meis­tä ker­taa Je­ru­sa­le­miin. Kun Jee­sus kat­se­li kau­pun­gin elä­mää, hän puh­ke­si it­ke­mään. Kau­pun­gin asuk­kaat oli­vat elä­neet et­sik­ko­ai­kaan­sa par­haan opet­ta­jan seu­ras­sa. He oli­vat näh­neet vä­ke­viä ih­me­te­ko­ja. He oli­vat omin kor­vin kuul­leet kut­sun Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Tuo ar­mon sana ei heil­le kui­ten­kaan kel­van­nut.

Jee­sus to­te­si: ”Kun­pa si­nä­kin tänä päi­vä­nä ym­mär­täi­sit, mis­sä tur­va­si on! Si­nuun ei jä­te­tä ki­veä ki­ven pääl­le, kos­ka et ta­jun­nut et­sik­ko­ai­kaa­si.” (Luuk. 19:42.) Jee­suk­sen sa­nat kä­vi­vät to­teen, kun roo­ma­lai­set hä­vit­ti­vät Je­ru­sa­le­min noin 70 jKr.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta Jee­sus jat­koi ope­tus­taan temp­pe­lis­sä joka päi­vä. Mo­net suun­nit­te­li­vat, mi­ten sai­si­vat rai­vat­tua hä­net pois tiel­tä. He ei­vät kui­ten­kaan kek­si­neet kei­noa, mitä teh­dä, ja kan­sa ke­rään­tyi kuun­te­le­maan Jee­sus­ta.

Evan­ke­liu­min työ jat­kuu

Suo­men kan­sa on saa­nut elää pit­kän et­sik­ko­a­jan. Saam­me ru­koil­la, et­tei Tai­vaal­li­nen Isä siir­täi­si pois kynt­ti­län­jal­kaan­sa kan­sam­me kes­kuu­des­ta. On tär­ke­ää pi­tää esil­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sua ja evan­ke­liu­min hy­vää sa­no­maa. Voim­me tun­tea vä­sy­mys­tä täs­sä työs­sä ja unoh­taa, et­tä työ on Her­ran. ”Ei ku­kaan voi tul­la luok­se­ni, el­lei Isä, joka mi­nut on lä­het­tä­nyt, vedä hän­tä” (Joh. 6:44).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 19:41–48

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus tuli lä­hem­mäk­si ja näki kau­pun­gin, hän puh­ke­si it­kuun sen täh­den ja sa­noi:”Kun­pa si­nä­kin tänä päi­vä­nä ym­mär­täi­sit, mis­sä tur­va­si on! Mut­ta nyt se on si­nun sil­mil­tä­si kät­ket­ty. Vie­lä tu­let nä­ke­mään ajan, jol­loin vi­hol­li­set ra­ken­ta­vat ym­pä­ril­le­si val­lin, saar­ta­vat si­nut ja käy­vät kimp­puu­si joka puo­lel­ta. He murs­kaa­vat maan ta­sal­le si­nut ja si­nun asuk­kaa­si. Si­nuun ei jä­te­tä ki­veä ki­ven pääl­le, kos­ka et ta­jun­nut et­sik­ko­ai­kaa­si.” Jee­sus meni temp­pe­liin ja al­koi ajaa ulos nii­tä, jot­ka siel­lä kä­vi­vät kaup­paa. Hän sa­noi heil­le: ”On kir­joi­tet­tu: ’Mi­nun huo­nee­ni on ole­va ru­kouk­sen huo­ne.’ Mut­ta te olet­te teh­neet sii­tä ros­vo­jen luo­lan.” Hän opet­ti sit­ten joka päi­vä temp­pe­lis­sä. Yli­pa­pit, lai­no­pet­ta­jat ja muut kan­san joh­to­mie­het miet­ti­vät, mi­ten rai­vai­si­vat hä­net pois tiel­tä. He ei­vät kui­ten­kaan kek­si­neet, mitä teh­dä, sil­lä koko kan­sa oli jat­ku­vas­ti Jee­suk­sen ym­pä­ril­lä kuun­te­le­mas­sa hän­tä.

Bib­lia: Ja kuin hän lä­hem­mä tuli, kat­soi hän kau­pun­gin pääl­le, it­ki hän­tä, ja sa­noi: jos si­nä­kin tie­täi­sit, niin sinä ajat­te­li­sit to­sin täl­lä si­nun ajal­las, mitä si­nun rau­haas so­pis. Mut­ta nyt ovat ne kät­ke­tyt si­nun sil­mäis edes­tä. Sil­lä ne päi­vät pi­tää tu­le­man si­nun ylit­ses, et­tä si­nun vi­hol­li­ses skant­saa­vat si­nun, ja ym­pä­ri pii­rit­tä­vät si­nun, ja ah­dis­ta­vat si­nun joka kul­mal­ta, ja maa­han ta­soit­ta­vat si­nun ja si­nun lap­ses, jot­ka si­nus­sa ovat, ja ei jätä si­nus­sa ki­veä ki­ven pääl­le; et­tet et­sik­kos ai­kaa tun­te­nut. Ja hän meni si­säl­le temp­liin, ru­pe­si aja­maan sii­tä ulos os­ta­jia ja myy­jiä, sa­no­en heil­le: kir­joi­tet­tu on: mi­nun huo­nee­ni on ru­kous­huo­ne; mut­ta te olet­te sen teh­neet ryö­vä­rien luo­lak­si. Ja hän opet­ti joka päi­vä temp­lis­sä, mut­ta pap­pein pää­mie­het ja kir­ja­nop­pi­neet ja kan­san van­him­mat et­si­vät hän­tä sur­ma­tak­sen­sa, ja ei tie­tä­neet, mitä hei­dän piti te­ke­män; sil­lä kaik­ki kan­sa riip­pui hä­nes­sä, ja kuu­li­vat hän­tä.