Sirk­ka Leh­to

Ou­lu­lai­nen luo­ka­no­pet­ta­ja ja kah­dek­san lap­sen äi­ti Mai­ja Vil­ja­maa käyt­tää työs­sään ja ko­to­naan kik­ka­kol­mos­ta.

– Kan­nus­ta­mi­nen, roh­kai­se­mi­nen ja ke­hu­mi­nen ovat ne, joil­la lap­sel­la säi­lyy in­to ja halu yrit­tää, vaik­ka oli­si vai­keuk­sia.

Vil­ja­maa iloit­see, et­tä on tänä syk­sy­nä saa­nut aloit­taa uu­den eka­luo­kan kans­sa kou­lu­tai­pa­leen. Hän sum­maa kir­jo­jen maa­il­man vai­ku­tus­ta lap­sen ke­hi­tyk­seen:

– Ajat­te­len, et­tä kaik­ki lu­ke­mi­nen ja kir­jo­jen kuun­te­le­mi­nen laa­jen­taa sa­na­va­ras­toa. Ku­vai­len lap­sil­le, kuin­ka meil­lä on ikään kuin iso, iso sa­na­pank­ki mie­les­sä, joka täy­den­tyy uu­sil­la sa­noil­la, sa­non­noil­la ja il­mauk­sil­la, ja näin ri­kas­tu­tam­me omaa mie­li­ku­vi­tus­tam­me.

Tämä nä­kyy sit­ten kir­joit­ta­mi­ses­sa ja pu­hees­sa.

– Omaa teks­tiä tuot­ta­es­sa lap­sel­la on laa­ja sa­na­pank­ki pääs­sä, jos­ta am­men­taa ai­nes­ta omaan teks­tiin­sä. Teks­tis­tä ja tuo­tok­ses­ta saa elä­vän ja rik­kaan, kun on mis­tä am­men­taa. Sa­moin sa­na­pan­kin rik­kaus nä­kyy pu­hees­sa. Mitä laa­jem­pi sa­na­va­ras­to, sitä rik­kaam­pi kie­li.

Vil­ja­maa to­te­aa, et­tä kir­jo­jen avul­la lap­si pää­see het­kek­si pois ar­jes­ta ja voi ko­kea ihas­tut­ta­via ja jän­nit­tä­viä seik­kai­lu­ja.

– Yh­des­sä lu­kies­sa voim­me ja­kaa kir­jas­ta he­rän­nei­tä aja­tuk­sia ja kes­kus­tel­la niis­tä, ikään kuin ko­em­me jon­kun asi­an yh­des­sä. Yh­tei­set ko­ke­muk­set luo­vat yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta. Myös lä­hei­syys esi­mer­kik­si lap­sel­le kir­jaa lu­kies­sa on tär­ke­ää.

Vuo­sien var­rel­la Vil­ja­maa on ko­keil­lut mo­nen­lai­sia kei­no­ja kan­nus­taa lap­sia lu­ke­maan.

– Tar­rat, lei­mat ja hy­my­naa­mat saa­vat ih­mei­tä ai­kaan, hän hy­myi­lee.

VIl­ja­maa muis­tut­taa, et­tä eka­luok­ka­lai­set läh­te­vät niin al­keis­ta, et­tä kaik­ki py­sy­vät mu­ka­na.

– Leik­ki­lu­ke­mi­nen on mo­nes­ta lap­ses­ta tosi ki­vaa, ja sii­nä tu­lee tun­ne, et­tä ”mää osaan”. Sitä tun­net­ta ha­lu­an ruok­kia. Leik­ki­lu­ke­mi­ses­sa on sel­keä kuva ja ku­van vie­res­sä on ta­vu­tet­tu­na sana, esi­mer­kik­si AA-SI. Sit­ten me lu­e­taan yh­des­sä – ja kaik­ki on­nis­tuu ja osaa.

Vil­ja­maan luo­kas­sa sei­näl­lä on vuo­sien var­rel­la lui­ker­rel­lut lu­ku­touk­ka, jo­hon lap­si saa lait­taa yh­den lu­ku­tou­kan ”pal­lu­ran” li­sää, kun on lu­ke­nut kir­jan. Kir­ja esi­tel­lään muil­le luok­ka­ka­ve­reil­le, tar­vit­ta­es­sa opet­ta­jan kans­sa yh­des­sä.

– Tä­män ide­a­na on se, et­tä joku muu­kin in­nos­tui­si toi­sen lu­ke­mas­ta kir­jas­ta. Ikään kuin ”kir­ja­vink­kaus­ta” tu­lee läpi lu­ku­vuo­den.

– Kan­nus­tan myös lap­sia suo­rit­ta­maan kir­jal­li­suus­dip­lo­mia. Kir­jal­li­suus­dip­lo­miin täy­tyy lu­kea kuu­si eri­lais­ta kir­jaa. Olen huo­man­nut, et­tä tämä mo­ti­voi jo lu­ke­via lap­sia.

Ko­din kan­nus­tus ja myön­tei­nen il­ma­pii­ri kai­ken­lais­ta lu­ke­mis­ta koh­taan on mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

– Moni on esi­mer­kik­si op­pi­nut lu­ke­maan se­lai­le­mal­la Aku Ank­kaa. Ly­hy­et huu­dah­duk­set AUTS, IIK, PUM, RÄKS ja niin edel­leen ovat ol­leet mo­nen lap­sen en­sim­mäi­siä ta­vu­ja, joi­ta on ta­pail­tu.

Kaik­ki tar­vit­se­vat päi­vit­täin lu­ku­tai­toa. Hy­väs­tä lu­ku­tai­dos­ta on myös pal­jon iloa. Toi­si­naan lap­sel­la on mo­ti­vaa­ti­on puu­tet­ta ja ha­lut­to­muut­ta lu­ke­mis­ta koh­taan.

– Tämä saat­taa jos­kus joh­tua lu­ki­häi­ri­ös­tä tai tun­tees­ta, et­tei osaa. Näis­sä­kin ti­lan­teis­sa näen tär­ke­ä­nä, et­tä ai­kui­nen pi­tää kan­nus­ta­vaa il­ma­pii­riä yl­lä. ”Me kyl­lä yh­des­sä opi­taan” -mei­nin­gil­lä lap­si mi­nun ko­ke­muk­se­ni mu­kaan ko­kee, et­tä hä­nen ei tar­vit­se sel­vi­tä yk­sin vaan ai­kui­set aut­ta­vat.

Lu­ki­häi­riö voi ol­la hi­das­te, mut­ta ei es­te. Jol­le­kin lu­ke­mi­nen on haas­teel­lis­ta, toi­sel­le jo­kin muu asia. Vil­ja­maa nos­taa kes­ki­öön yrit­tä­mi­sen.

– Yk­sin­ker­tai­ses­ti lu­ke­maan op­pii lu­ke­mal­la ja las­ke­maan las­ke­mal­la. Op­pi­mi­sen eteen täy­tyy teh­dä töi­tä. Hel­po­tus­kei­no­ja on usei­ta, ja nii­tä kan­nat­taa hyö­dyn­tää. Esi­mer­kik­si ää­ni­kir­jat ovat mai­nio tapa op­pia – ei to­sin lu­ke­maan, mut­ta it­se asia.

Vil­ja­maa hok­saut­taa, et­tä hy­vän lu­ku­tai­don ke­hit­tä­mi­nen ei pois­sul­je val­miin si­säl­lön kuun­te­le­mis­ta tai kat­so­mis­ta. Mo­lem­mil­le löy­tyy paik­kan­sa.

– It­se kuun­te­len ää­ni­kir­jo­ja. En­nen ää­ni­kir­jo­jen maa­il­man avau­tu­mis­ta kii­rei­sen äi­din ai­ka ei mil­lään riit­tä­nyt kir­jo­jen lu­ke­mi­seen. Ää­ni­kir­jo­ja on niin help­po kuun­nel­la esi­mer­kik­si mö­kil­lä puu­hail­les­sa.

Vil­ja­maa vink­kaa, et­tä ko­tiin kan­nat­taa tuo­da tar­jol­le eri­lai­sia las­ten kir­jo­ja.

– Mei­dän ne­li­vuo­ti­as on ai­na in­no­kas kuun­te­le­maan, jos joku lu­kee hä­nel­le sa­tu­kir­jo­ja. Mii­na ja Manu -kir­jat ovat nyt in. Olen mat­ki­nut ää­nit­teel­lä kuu­lu­vaa ään­tä ”pling, on ai­ka kään­tää si­vua”, jos­ta nuo­rim­mai­sem­me on var­sin iloi­nen. Hän oi­kein odot­taa, mil­loin on ai­ka kään­tää.

– Kuu­le-so­vel­lus on mei­dän per­heen käy­tös­sä. Ku­kin kuun­te­lee siel­tä it­seä kiin­nos­ta­vaa kuun­nel­ta­vaa.