An­na Kar­ju­la

Pu­hu­jan puo­li­son teh­tä­vä on Ir­ma Kal­lun­gil­le tut­tu pian nel­jän­kym­me­nen vuo­den ajal­ta. Per­hee­seen odo­tet­tiin juu­ri kuu­det­ta las­ta, kun Kuu­sa­mon ko­ti­sii­o­nis­ta tuli pyyn­tö Han­nu-avi­o­mie­hen aset­ta­mi­ses­ta sa­nan­pal­ve­li­jak­si.

– On­nek­si saim­me tie­don asi­as­ta etu­kä­teen en­nen teh­tä­vään siu­naa­mis­ta, niin osa­sim­me hie­man val­mis­tau­tua.

Vaik­ka teh­tä­vä on tuo­nut per­heel­le vai­vaa­kin, pääl­lim­mäi­se­nä on sil­ti kii­tol­li­suus sen mu­ka­na tul­lees­ta siu­nauk­ses­ta. Kal­lun­ki ko­kee, et­tä puo­li­son saar­na­vuo­ro­jen myö­tä us­ko­na­sia on kuin pa­kos­ta ol­lut esil­lä ar­jes­sa.

– Asia on meil­le yh­tei­nen ja sil­lä on ol­lut rau­hoit­ta­va vai­ku­tus per­heen elä­mään.

Ir­ma Kal­lun­ki ker­too saa­neen­sa myön­tei­sen ku­van saar­na­mie­hen vai­mon roo­lis­ta omal­ta äi­dil­tään. Myös Kuu­sa­mos­sa van­hem­pien ih­mis­ten roh­kai­su on jää­nyt läm­pi­mä­nä mie­leen.

Las­ten ol­les­sa pie­niä hän vas­ta­si heis­tä usein yk­sin mie­hen ol­les­sa seu­ra­mat­kal­la.

– Tun­tui hy­väl­tä, kun lap­set­kin mie­lel­lään tyy­tyi­vät ti­lan­tee­seen. Toki Han­nu ot­ti usein hei­tä mu­kaan­kin seu­ra­mat­koil­le, Kal­lun­ki muis­te­lee.

Puo­li­so läh­tee jos­kus it­se­kin mat­kaan.

– Jos ko­ti­paik­ka­kun­nal­ta tu­lee toi­nen­kin pu­hu­ja vai­moi­neen kyy­tiin, hel­pos­ti sii­nä syn­tyy ys­tä­vyyt­tä ja ver­tais­tu­kea.

Myös ny­kyi­ses­sä Raa­hen ko­ti­sii­o­nis­sa kak­si ker­taa vuo­des­sa vie­tet­tä­vät pu­hu­jien ja puo­li­soi­den yh­tei­set il­lat ovat an­ta­neet voi­maa.

Kal­lun­ki roh­kai­see­kin pu­hu­jan teh­tä­vään pyy­det­ty­jä.

– Vaik­ka oli­si nuo­ren­kin per­heen ti­lan­tees­ta ky­sy­mys, niin teh­tä­vän vas­taa­not­ta­mi­nen an­taa sa­mal­la sitä, mikä meil­le on tär­kein­tä elä­mäs­sä.

Saar­no­jen val­mis­te­luun Ir­ma Kal­lun­gil­la ei ole ol­lut ta­pa­na osal­lis­tua.

– Jos Han­nul­la on alus­tus tu­los­sa, niin sil­loin olem­me kes­kus­tel­leet ai­hees­ta yh­des­sä. Koen sen rik­kau­te­na.

Jos­kus Kal­lun­ki on jopa näh­nyt pai­na­jai­sia, et­tä hä­nen oli­si it­se pi­tä­nyt men­nä pu­hu­jan pai­kal­le. Puo­li­son­sa saar­na­vuo­ro­ja hän ei kui­ten­kaan stres­saa.

– Mi­nul­la on sel­lai­nen ru­kous, et­tä Ju­ma­la avai­si sekä pu­hu­jal­le et­tä kuu­li­joil­le sen, mikä tu­lee tar­pee­seen juu­ri sii­nä het­kes­sä.

Kal­lun­gin ko­ke­muk­sen mu­kaan eri kuu­li­jat saa­vat eri ai­koi­na ja eri pu­heis­ta ra­vin­toa sie­lul­leen.

– Yk­si­kin asia voi jos­kus ruok­kia ja riit­tää evääk­si sil­le ker­ral­le, hän to­te­aa.

Vaik­ka ajat ovat vaa­ti­vam­pia, toi­saal­ta pu­hu­jia on enem­män kuin en­nen.

– Jos on han­ka­la het­ki kä­sil­lä elä­mäs­sä, niin yleen­sä joku toi­nen voi men­nä ti­lal­le, Kal­lun­ki huo­maut­taa.

Pu­hu­jat tun­ne­taan ko­ti­sii­o­nis­saan. Ir­ma Kal­lun­gin mie­les­tä se on en­nen kaik­kea hy­vin tur­val­lis­ta.