Käsite omantunnonvapaudesta on vilahdellut medioissa alkaneen vuoden aikana. Se on liitetty valmisteilla olevaan translakiin, ja siihen, millä tavalla siihen saa suhtautua. Aiheeseen liittyen on noussut esiin mielipiteitä, joilla on pyritty määrittelemään, mitkä asiat kuuluvat omantunnonvapauden piirin ja mitkä eivät. Tässä keskustelussa on paikoin unohtunut, että omantunnonvapaus itsessään on perustavaa laatua oleva ihmisoikeus.
Suomessa tunnustetaan laajasti YK:n ihmisoikeusjulistus. Tuossa julistuksessa uskonnonvapaus on keskeinen arvo. Myös Suomen laki sanoo yksiselitteisesti, että uskonnonvapaus ja omantunnonvapaus on keskeinen ihmisoikeus. Tämä on hyvä pitää kaiken omantunnonvapauteen liittyvän keskustelun lähtökohtana.
Uskovainen voi ja hänen kuuluukin pitää kiinni ihmisoikeuksista, ja samalla korostaa omantunnonvapautta. Ihmisoikeuksiin kuuluu myös yksilön oikeus valita uskontonsa. Uskonnonvapaudella on tärkeä positiivinen ulottuvuus eli vapaus harjoittaa ja näyttää sitä – ei pelkästään ajatella asioista hiljaa mielessään tietyllä tavalla.
Tällä hetkellä on tärkeää puolustaa uskonnonvapautta – erityisesti sen positiivista ulottuvuutta, joka kuulostaa julkisessa keskustelussa välillä unohtuvan. Raamattuun ajattelunsa perustavan, rauhallisesti yhteiskuntaa rakentavan kristityn ei tarvitse lain mukaan pohtia, saako hän ajatella ja uskoa omalla tavallaan ja toimia myös käytännön tilanteissa vakaumuksensa pohjalta.
Käynnissä olevassa julkisessa keskustelussa on välttämätöntä pitää kiinni termien sisällöistä. On olennaista ymmärtää, mikä on ihmisoikeus. Sitä ei voi määritellä kuka tahansa. On kiistämätöntä, että uskonnonvapaus – myös positiivinen – on Suomessa ihmisoikeus. Silloin se, joka pyrkii rikkomaan omantunnonvapautta, rikkoo ihmisoikeutta.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys