Arvokas vanhuus riippuu nuoremmista sukupolvista

Suh­tau­tu­mi­nen omiin van­hem­piin ja pai­kal­li­sen yh­tei­sön van­huk­siin vaih­te­lee riip­pu­en kult­tuu­ris­ta. Mo­nien al­ku­pe­räis­kan­so­jen kes­kuu­des­sa van­huk­set ovat ar­vos­tet­tu­ja yh­tei­sön jä­se­niä. Tie­tyt maat ja kan­sat ovat tun­net­tu­ja sii­tä, et­tä yh­teis­kun­nas­sa ar­vos­te­taan ja kuul­laan van­huk­sia. Käy­tän­nös­sä tämä nä­kyy muun mu­as­sa pai­kan an­ta­mi­se­na van­hem­mal­le ih­mi­sel­le lii­ken­ne­vä­li­neis­sä, van­huk­sen ter­veh­ti­mi­se­nä ja hä­nen pu­heen­sa kuun­te­le­mi­se­na sekä mie­li­pi­teen ky­sy­mi­se­nä eri asi­ois­sa (Suo­men Lä­he­tys­seu­ra, ar­tik­ke­li 5.10.2024). Sa­mois­sa mais­sa per­he- ja lä­hiyh­tei­sö on pe­rin­tei­ses­ti ol­lut tär­keä ja van­huk­set ovat asu­neet usein per­hei­den­sä luo­na elä­män­sä lop­puun saak­ka.