Kirk­ko­vuo­des­sa Lä­him­mäi­sen sun­nun­tain teks­tit py­säyt­tä­vät ih­mi­sen poh­ti­maan us­kon ja ar­jen va­lin­to­jen suh­det­ta. Evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus opet­taa oi­ke­an sy­dä­men­ti­lan mer­ki­tys­tä ih­mi­sen an­ta­es­sa omas­taan mui­den hy­väk­si. Köy­hän les­ken ropo uh­ri­ark­kuun oli enem­män kuin sii­hen lai­te­tut suu­ret ra­hat. Jee­suk­sen mu­kaan köy­hä les­ki an­toi ”kai­ken mitä hä­nel­lä oli, kai­ken mitä hän elääk­seen tar­vit­si” (Mark. 12:44). Oli­si­ko ai­kam­me ih­mi­sel­lä val­miut­ta sa­maan?

Raa­mat­tu opet­taa mo­nes­sa koh­das­sa us­kon ja lä­him­mäi­sen­rak­kau­den kuu­lu­van yh­teen. Us­ko taas opet­taa ra­kas­ta­maan lä­him­mäis­tä, ei vain aja­tuk­sen ja asen­teen ta­sol­la, vaan konk­reet­ti­ses­ti, ar­jen elä­mäs­sä. Apos­to­li Jo­han­nes to­te­aa täs­tä: ”Jos joku, jon­ka toi­meen­tu­lo on tur­vat­tu, nä­kee vel­jen­sä kär­si­vän puu­tet­ta mut­ta sul­kee hä­nel­tä sy­dä­men­sä, kuin­ka Ju­ma­lan rak­kaus voi­si py­syä hä­nes­sä? Lap­se­ni, äl­kääm­me ra­kas­ta­ko sa­noin ja pu­hees­sa, vaan te­oin ja to­tuu­des­sa.” (1. Joh. 3:17–18.)

Hy­vin­voin­ti ei ja­kau­du ta­sai­ses­ti yh­teis­kun­nas­sam­me, vaik­ka edel­lä ole­vas­ta Raa­ma­tun ku­vauk­ses­ta on pit­kä ai­ka. Suo­mes­sa asi­at ovat ver­ra­ten hy­vin, mut­ta kes­kel­läm­me on yhä puu­tet­ta kär­si­viä ih­mi­siä. Eri­ar­voi­suus vä­es­tö­ryh­mien vä­lil­lä nä­kyy lä­hes kai­kil­la hy­vin­voin­nin ja ter­vey­den alu­eil­la. Tu­lo­ta­sol­la, kou­lu­tus­taus­tal­la ja am­ma­til­la on sel­vä yh­teys hy­vin­voin­tiin ja ter­vey­teen. Huo­no-osai­suus ja pa­hoin­voin­ti puo­les­taan voi­vat ka­sau­tua tiet­tyi­hin vä­es­tö­ryh­miin (THL, 8.3.2024). Kris­til­li­ses­tä nä­kö­kul­mas­ta ky­sy­mys ei ole pel­käs­tään yh­teis­kun­nal­li­nen, vaan myös kris­ti­tyn lä­him­mäi­sen­rak­kau­teen kuu­lu­va.

Ju­ma­lan sa­nan ope­tus ei edel­leen­kään ero­ta us­koa ja elä­mää toi­sis­taan. Vaik­ka yk­sit­täi­nen ih­mi­nen ei voi muut­taa koko maa­il­maa, hän voi hel­pot­taa lä­him­mäi­sen­sä taak­kaa. Olen­nais­ta on, et­tä an­taa ja aut­taa oi­ke­an­lai­sel­la sy­dä­mel­lä. An­ta­mi­sen ei tule pe­rus­tua lai­no­mai­ses­ta vaa­ti­muk­seen, vaan us­koon, rak­kau­teen ja hy­vään mie­leen (1. Tim. 6:18, Hepr. 13:16). Se ei ole an­si­oi­den ke­ruu­ta Ju­ma­lan tai ih­mis­ten sil­mis­sä. Aut­taa voi vaik­ka te­ke­mäl­lä työ­tä toi­sen hy­väk­si, an­ta­mal­la omaa ai­kaan­sa tai tu­ke­mal­la ta­lou­del­li­ses­ti tois­ta ih­mis­tä. Kes­kel­läm­me on edel­leen sa­man­lai­sia ih­mi­siä kuin ker­ran näh­tiin temp­pe­lin uh­ri­ar­kun ää­rel­lä. He aut­ta­vat vä­häs­tä tai pal­jos­ta, hil­jai­ses­ti, mut­ta hy­väs­tä sy­dä­mes­tä.