Ka­ta­rii­na Ront­ti

"Ei vaa­dit­tu­na, vaan hy­väl­lä mie­lel­lä." Tämä on pal­jon käy­tet­ty oh­je­nuo­ra Ju­ma­lan val­ta­kun­nan töi­hin osal­lis­tu­mi­seen. Su­vi­seu­ra­työs­sä­kin olen kuul­lut sen mo­nes­ti. Har­vem­min sitä ava­taan sen tar­kem­min, ja eh­kä sik­si­kin se on kään­ty­nyt vä­lil­lä omas­sa pääs­sä­ni niin, et­tä mi­nul­ta vaa­di­taan hy­vää miel­tä.

Su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­vuo­ros­sa ole­vil­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sil­lä pi­de­tään pit­kin tal­vea in­fo­ti­lai­suuk­sia, jois­sa muis­tu­te­taan, et­tä nyt on mei­dän vuo­rom­me pal­vel­la. Tar­tu­taan reip­paas­ti työ­hön! Mo­nen mie­les­sä voi ris­teil­lä aja­tus: "Ei jak­sas, mut­ta kait se pit­tää." Mi­ten yh­dis­tää vel­vol­li­suu­den­tun­ne, halu pal­vel­la, voi­ma­va­ro­jen vä­hyys ja hyvä mie­li?

Per­hees­sä, jos­sa on pie­niä lap­sia, Sii­o­nin työ­hön osal­lis­tuu ai­na kak­si yh­tä ai­kaa: hän, joka läh­tee pal­ve­le­maan mui­ta, ja hän, joka jää ko­tiin las­ten kans­sa. Sil­loin, kun olen läh­te­nyt it­se rau­ha­nyh­dis­tyk­sen teh­tä­viin, olen lä­hes ai­na läh­te­nyt mie­lel­lä­ni. On ol­lut kiva saa­da vaih­te­lua ko­ti­äi­din työ­hön, näh­dä mui­ta ai­kui­sia, vaih­taa kuu­lu­mi­sia, vah­vis­tua us­kos­sa.

Ko­tiin jää­vä­nä ti­lan­ne on ol­lut usein toi­sin päin. On tun­tu­nut mo­nes­ti vai­ke­al­ta jää­dä pien­ten kans­sa yk­sin pä­her­tä­mään. Sil­loin, kun mies­tä­ni pyy­de­tään jo­hon­kin teh­tä­vään, ky­sy­mys kuu­luu­kin ai­na, jak­san­ko minä, et­tä hän läh­tee.

Näis­sä va­lin­ta­ti­lan­teis­sa mie­les­sä­ni kuu­len joka ker­ta: "Ei vaa­dit­tu­na vaan hy­väl­lä mie­lel­lä." Vel­vol­li­suu­den­tun­ne on voi­ma­kas sekä mie­hel­lä et­tä mi­nul­la. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn te­ke­mi­nen tun­tuu tär­ke­äl­tä ja myös vel­voit­ta­val­ta.

Sil­loin, kun omat voi­ma­va­rat jar­rut­ta­vat vas­taan, olen sen ky­sy­myk­sen ää­rel­lä, mik­si Ju­ma­lan rak­kaus ei nyt saa mi­nus­sa ai­kaan ha­lua pal­vel­la tai pi­kem­min­kin pääs­tää mies­tä­ni pal­ve­le­maan. Ei­kö Ju­ma­lan rak­kaus vai­ku­ta mi­nus­sa? En­kö ole oi­kein us­ko­mas­sa?

Kun olem­me päät­tä­neet, et­tä mie­he­ni vas­taa myön­tä­väs­ti jo­hon­kin teh­tä­vä­pyyn­töön, ja olen ha­lun­nut et­siä “tais­te­lu­tah­toa” ko­ti­tou­huun, läh­dön het­kel­lä tun­nel­mat voi­vat ol­la mo­nen­lai­set. Jos­kus tur­me­lus voit­taa, ja ka­pi­na­mie­li joh­taa ylit­se­pää­se­mät­tö­män tun­tui­seen ti­lan­tee­seen. Yk­si lap­sis­ta rie­huu, kak­si muu­ta rii­te­lee ja yk­si odot­taa ime­tys­tä. Tun­tuu, et­tä mi­nul­ta vaa­di­taan pait­si isoa pon­nis­tus­ta, myös te­ke­mään se hy­väl­lä mie­lel­lä.

Niis­sä ti­lan­teis­sa olem­me mie­he­ni kans­sa aja­tel­leet, et­tä kai­ken­lai­sil­le tun­teil­le saa ol­la ti­laa. Saa va­paas­ti il­mais­ta, et­tä nyt tun­tuu han­ka­lal­ta. Vii­me met­reil­lä ei enää pys­ty teh­tä­vis­tä pe­rään­ty­mään, ja jos­kus olen jää­nyt ko­tiin pa­hal­la mie­lel­lä. Ajat­te­len, et­tä se­kin kuu­luu elä­mään ja us­ko­vai­se­na kil­voit­te­luun. Hy­vän ja oi­ke­an mie­len löy­ty­mi­nen voi vie­dä ai­kaa. Jos­kus han­ka­lan olon kans­sa on vain taap­lan­nut me­ne­mään ja koit­ta­nut raa­kas­ti us­koa, et­tä tämä työ kan­nat­taa, vaik­ka tun­nel­mat ei­vät oli­si­kaan kor­ke­al­la.

Olen myös saa­nut ko­kea mo­nes­ti ih­meel­lis­tä Ju­ma­lan siu­naus­ta, kun olen jää­nyt ko­tiin – olin­pa sit­ten jää­nyt hy­väl­lä tai huo­nol­la mie­lel­lä. Las­ten kans­sa on­kin su­ju­nut mu­ka­vas­ti tai olen löy­tä­nyt hy­vää asen­net­ta vaa­ti­vaan ti­lan­tee­seen. Seu­ra­siu­naus on yl­tä­nyt ko­tiin as­ti! Olen saa­nut jää­dä evan­ke­liu­min al­le ja tun­tea, et­tä Ju­ma­la muis­taa mi­nu­a­kin, vaik­ka en ole Sii­o­nin "ken­täl­lä" te­ke­mäs­sä työ­tä.

Su­vi­seu­ro­jen koh­dal­la py­säh­dyn mo­nes­ti miet­ti­mään, on­ko tämä kaik­ki työ vai­van­sa väär­ti. On­han Su­vi­seu­rat hyvä mah­dol­li­suus le­vit­tää evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa ja mo­nes­ti myös hyvä tut­ta­vien koh­taa­mi­sen paik­ka. Jos­kus olen kui­ten­kin miet­ti­nyt, vaa­tii­ko lä­he­tys­työ näin mit­ta­vat puit­teet. Ei­kö oli­si yk­sin­ker­tai­sem­paa, jos me jo­kai­nen omas­sa elä­mäs­säm­me vain te­ki­sim­me roh­ke­am­min lä­he­tys­työ­tä pait­si ole­mal­la suo­la­na ja va­lo­na myös ot­ta­mal­la us­kon asi­oi­ta pu­heek­si? Edis­tää­kö Su­vi­seu­rat ul­kois­ta­maan lä­he­tys­kir­jee­nä ole­mis­ta?

Mi­nul­la ei ole vas­tauk­sia näi­hin ky­sy­myk­siin. Olen omal­la koh­dal­la­ni aja­tel­lut, et­tä kun mies­tä­ni tai mi­nua pyy­de­tään jo­hon­kin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­teh­tä­vään, mie­tim­me ai­na ta­paus ker­ral­laan, on­ko tämä sel­lai­nen teh­tä­vä, jo­hon pys­tym­me ja ha­lu­am­me osal­lis­tua. Ha­lu­am­me kuu­los­tel­la ko­tiin jää­vän voi­ma­va­ro­ja ja teh­dä tätä työ­tä hy­väl­lä mie­lel­lä. Jos hy­vää miel­tä ei sil­lä het­kel­lä ole, tär­kein­tä on, et­tä on halu et­siä sitä. Tä­män et­si­mis­ha­lun ai­heut­taa Ju­ma­lan rak­kaus.