Marika Kälkäjä

Mie­les­tä­ni tou­ko­kuu on iha­na kuu­kau­si. Au­rin­gon ja va­lon, toi­von kuu­kau­si. Pit­kä tal­vi on ta­ka­na, ja voin ais­tia jo ke­sän, joka on ihan pian tääl­lä. Leh­det puh­ke­a­vat pui­hin, ja ku­kat he­rää­vät pik­ku­hil­jaa lois­toon­sa. Odo­tan jo in­nol­la, nou­se­vat­ko vii­me syk­sy­nä is­tut­ta­ma­ni tulp­paa­nit kuk­ka­pen­kis­sä. Ja mi­ten­hän käy pie­nis­tä sie­me­nis­tä kas­vat­ta­mil­le­ni tsin­ni­oil­le, kii­na­nas­te­reil­le ja tuok­su­pie­luk­sil­le? En­tä pie­nil­le kei­jun­me­kon aluil­le tai juu­ra­kois­ta kas­vat­ta­mil­le­ni daa­li­oil­le? Ai­ka näyt­tää, on­nis­tuin­ko, sil­lä ko­ke­muk­se­ni kuk­kien kas­vat­ta­mi­ses­ta on vie­lä mel­ko vä­häi­nen.

Kat­sel­les­sa­ni ik­ku­nas­ta ulos näen, mi­ten Ou­lu­jo­ki vir­taa va­paa­na tal­ven jää­kah­leen jäl­jil­tä. Luon­to­ret­kel­lä voin ihail­la kos­ken kuo­hu­ja ja kuul­la, kuin­ka lin­nut soit­ta­vat kil­paa ke­vät­kon­sert­te­jaan. Ke­vät on tääl­lä!

Kou­lu­lai­set kir­maa­vat pian ke­sä­lai­tu­mil­le ja voi­vat huo­let­to­mas­ti heit­tää rep­pun­sa nurk­kaan ja huo­kais­ta tal­ven aher­ruk­sen jäl­keen: Ah, iha­naa, mikä va­paus!

Tou­ko­kuus­sa on myös äi­tien ihan eri­tyi­nen päi­vä, äi­tien­päi­vä. Mi­nus­ta on iha­naa seu­ra­ta las­ten hy­ker­ryt­tä­vää, kut­kut­ta­vaa jän­ni­tys­tä, kun he sa­las­sa pii­lot­te­le­vat as­kar­te­le­mi­aan yl­lä­tyk­siä, ja hei­dän jän­ni­tyk­sen­sä on lä­hes kä­sin kos­ke­tel­ta­vis­sa. Toi­si­naan tun­nen it­se­ni­kin mel­kein lap­sek­si, kun hei­dän jän­ni­tyk­sen­sä tart­tuu mi­nuun­kin.

Äi­tien­päi­vän aa­mu­na saan nuk­kua pit­kään, jos vain un­ta riit­tää. Jos­kus uni lop­puu en­nen ai­ko­jaan, ja eh­din kuun­nel­la aa­mun puu­has­te­lu­ja. Saa­tan eh­tiä jo to­vin odot­taa, mil­loin he tu­le­vat on­nit­te­lu­lau­lua lau­la­maan – ai­na ovat tul­leet. Pala kur­kus­sa hei­dän lau­lu­aan sit­ten kuun­te­len ja ihas­te­len toi­nen tois­taan iha­nam­pia as­kar­te­lu­ja ja kort­te­ja. Saan vie­lä käy­dä val­miik­si ka­tet­tuun aa­mu­pa­la­pöy­tään rak­kai­de­ni kans­sa. Kyl­lä mi­nua hem­mo­tel­laan!

Us­kon, et­tä täl­lai­nen on tyy­pil­li­nen äi­tien­päi­vän aa­mu mo­nes­sa ko­dis­sa.

Myös lap­suu­des­ta­ni muis­tan, et­tä äi­tien­päi­vä oli eri­tyi­nen, juh­lal­li­nen. Myös me ka­toim­me äi­dil­lem­me aa­mi­ai­sen, an­noim­me kort­te­ja ja lau­loim­me. Lap­suu­des­sa­ni me­nim­me äi­tien­päi­vä­juh­laan sil­loi­sen ko­ti­sii­o­nim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Äi­dit sai­vat ku­kan rin­ta­pie­leen, mi­nun­kin äi­dil­le­ni lai­tet­tiin sel­lai­nen. Kat­se­lin äi­ti­ä­ni ihail­len: hän näyt­ti kau­niil­ta. Äi­dit sai­vat naut­tia kau­niis­ta oh­jel­mas­ta ja juo­da vie­lä lei­vos­kah­vit rau­has­sa. Erääs­sä äi­tien­päi­vä­juh­las­sa muis­tan esit­tä­nee­ni ys­tä­vän kans­sa lau­lun Äi­deis­tä par­hain.

Rak­kaak­si lau­luk­si on jää­nyt lap­suu­des­ta­ni mie­leen myös vir­si 467. Lau­loim­me sitä äi­dil­lem­me:

"Oi Jee­sus, siu­naa äi­tiä, suo rau­han, on­nen päi­viä. Pois pyy­hi mur­heen kyy­ne­leet. Hy­väk­si kai­ken, Jee­sus, teet.

Kun äi­ti mei­tä pal­ve­lee ja puo­les­tam­me ru­koi­lee, niin kuu­le äi­din huo­kaus ja an­na huo­liin loh­du­tus.

Näin ole hyvä äi­dil­le ja tur­va meil­le kai­kil­le. Suo, et­tei mei­tä mi­kään saa si­nus­ta, Jee­sus, erot­taa.

Nyt kä­det yh­teen lii­täm­me ja äi­dis­täm­me kii­täm­me. Lah­joi­ta, Jee­sus lau­pi­as, äi­dil­le ilo au­tu­as."

Tämä vir­si soi usein mie­les­sä­ni äi­tien­päi­vän ai­kaan, ja se on kuin ru­kous ny­kyi­sin myös it­sel­le­ni. Äi­tiy­teen liit­tyy mo­nen­lai­sia tun­tei­ta: niin huo­lia kuin ilo­ja­kin. On tur­val­lis­ta, kun voin kai­kes­sa kään­tyä Tai­vaan Isän puo­leen ja luot­taa, et­tä hän kan­taa jo­kai­se­na päi­vä­nä mei­tä äi­te­jä, isiä, lap­sia ja ihan jo­kais­ta.

Toukokuun tulppaanit Latvian Riiassa 2024

Marika Kälkäjä

Iloit­kaam­me tou­ko­kuus­ta, sen läm­mös­tä ja au­rin­gos­ta sekä pian koit­ta­vas­ta ke­säs­tä, kas­vun ih­mei­tä seu­ra­ten. Mie­les­tä­ni Ei­no Lei­no kir­joit­taa osu­vas­ti tou­ko­kuus­ta:

"Tun­net­te­ko tou­ko­kuun?

Tun­nen minä tou­ko­kuun

täh­ti­sil­män, nau­ru­suun,

pie­nen pik­ku vei­ja­rin.

Käy­pi kär­vän as­ke­lin,

pa­nee sor­met sil­mil­len­sä,

nau­raa al­ta kul­mien­sa,

nau­raa meil­le, nau­raa teil­le,

nau­raa kai­kel­le ky­läl­le.

Kuka py­syy to­ti­se­na,

kos­ka nau­raa tou­ko­kuu?

Ur­puun purs­kah­taa­pi puu,

unel­moi­hin mie­li nuo­ri,

lau­laa kaik­ki lin­nut pie­not

miks ei mie­len toi­vot vie­not?

Lau­la­kaat­te lin­nut kaik­ki,

lin­nut pie­net tou­ko­kuun!"