Juk­ka Kos­ke­lo

Sain aja­tuk­sen kir­joit­taa mie­he­nä tun­teis­ta kes­kus­tel­les­sa­ni Ul­la Ha­lo­sen kans­sa, lu­et­tu­a­ni hä­nen blo­gi­teks­tis­tä ”Tun­ne, mitä tun­net”.

Kun poh­din tun­ne­maa­il­maa, huo­maan, et­tä mi­nul­la on vai­ke­aa sa­noit­taa ää­neen si­säis­tä maa­il­maa­ni. Py­rin kui­ten­kin oma­koh­tai­suu­den kaut­ta lä­hes­ty­mään ai­het­ta.

Aja­tuk­sii­ni nou­see en­sim­mäi­se­nä mi­nul­le ja var­maan mo­nel­le muul­le mie­hel­le tut­tu toi­min­ta­mal­li, jos­sa tun­tei­den nous­tes­sa on help­po suo­jau­tua luo­lau­tu­mal­la eli vai­ke­ne­mal­la ja vai­pu­mal­la si­säi­seen kup­laan, kuin pois­tui­si hen­ki­ses­ti pai­kal­ta. Oli­si niin pal­jon hel­pom­pi py­syä pin­ta­ve­sis­sä, tu­tuis­sa ja tur­val­li­sis­sa ai­heis­sa, tu­tuis­sa ja tur­val­li­sis­sa tun­teis­sa.

Mi­nul­le on help­po työn­tää tun­teet si­vuun kun täy­tyy suo­rit­taa, mut­ta muis­tan­ko sit­ten käy­dä nii­tä enää läpi?

Ih­mis­luon­to näyt­täi­si ole­van sem­moi­nen, et­tä jo­ten­kin luon­tais­ta on kier­tää tai työn­tää si­vuun vai­ke­at tun­teet, mil­tei kei­nol­la mil­lä hy­vän­sä. Mie­luum­min vaik­ka ra­ken­taa val­heel­li­nen ta­ri­na, jol­la pys­tyy se­lit­tä­mään it­sen­sä ulos tun­tees­ta – en­nem­min kuin koh­da­ta se mitä tun­nen, pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä mik­si tun­nen niin.

Olen ko­ke­nut, et­tä ta­ri­noi­den mes­ta­ri­na sie­lun­vi­hol­li­nen syöt­tää kyl­lä täs­mä­syöt­tö­jä. Tar­koi­tuk­se­na lie­nee pi­mit­tää to­tuus niin mo­nien ker­ros­ten al­le, et­tei mi­nul­la oli­si enää kos­ke­tus­pin­taa to­del­li­suu­teen ja sii­hen, mis­tä kaik­ki al­koi. Täl­löin är­sy­ke syn­nyt­tää ai­na suo­raan vah­van tun­ne­ryö­pyn.

Mitä ajat­te­let, ei­vät­kö nämä Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min sa­nat ole mei­tä kaik­kia lä­hel­lä? ’’Mut­ta tämä on tuo­mio, et­tä val­keus on tul­lut maa­il­maan, ja ih­mi­set ra­kas­ti­vat pi­meyt­tä enem­män kuin val­keut­ta; sil­lä hei­dän te­kon­sa oli­vat pa­hat. Sil­lä jo­kai­nen, joka pa­haa te­kee, vi­haa val­keut­ta ei­kä tule val­keu­teen, et­tei hä­nen te­ko­jan­sa nuh­del­tai­si.’’ (Joh. 3:19–20.)

Raa­ma­tun­koh­das­sa pu­hu­taan te­ois­ta, mut­ta voi­si­ko se liit­tyä myös ai­to­na ole­mi­seen, it­sen­sä koh­taa­mi­seen ja tun­tei­den hu­kut­ta­mi­seen?

Esi­tän it­sel­le­ni ky­sy­myk­sen: Us­kal­lan­ko ol­la sem­moi­se­na kuin it­se­ni to­del­la löy­dän vai ha­lu­an­ko mie­luum­min vain työn­tää to­tuu­den it­ses­tä­ni, tun­teis­ta­ni ja te­ois­ta­ni pii­loon ja ol­la ajat­te­le­mat­ta asi­aa?

Si­säi­nen ris­ti­rii­ta to­tuu­den ja ta­ri­nan vä­lil­lä kas­voi niin suu­rek­si, et­tä se hor­jut­ti mie­len­rau­haa ja ai­heut­ti uu­pu­mis­ta. On pal­jon hel­pom­pi syyt­tää ul­ko­puo­li­sia te­ki­jöi­tä mi­nus­sa nou­se­vis­ta tun­teis­ta kuin koh­da­ta se mitä mi­nus­sa on.

Liit­tyi­si­kö seu­raa­va raa­ma­tun­koh­ta myös tä­hän ai­hee­seen?

"Minä olen tosi vii­ni­puu, ja Isä­ni on vii­ni­tar­hu­ri. Hän leik­kaa mi­nus­ta pois jo­kai­sen ok­san, joka ei tuo­ta he­del­mää, mut­ta jo­kai­sen he­del­mää tuot­ta­van ok­san hän puh­dis­taa lii­ois­ta ver­sois­ta, jot­ta se tuot­tai­si he­del­mää en­tis­tä enem­män. Te olet­te jo puh­taat, sil­lä se sana, jon­ka olen teil­le pu­hu­nut, on puh­dis­ta­nut tei­dät." (Joh. 15:1–3.)

Voin­ko tuot­taa Hen­gen he­del­miä, jos olen tun­tei­de­ni van­ki niin, et­tä toi­sen ih­mi­sen koh­taa­mi­ses­sa en voi koh­da­ta omaa si­sin­tä­ni? Ei­kö tämä koh­ta an­na toi­voa, et­tä Ju­ma­la puh­dis­taa mi­nu­a­kin niis­tä lii­ois­ta ver­sois­ta, jot­ka vie­vät ti­laa ja voi­maa he­del­mien kas­vul­ta?

Eräs vii­saut­ta saa­nut us­kon­ve­li sa­noi: ”tun­teet ei­vät ole au­tuu­den eh­to, mut­ta voi­vat tul­la us­ko­mi­sen es­teek­si.”

Jos­sa­kin vai­hees­sa oli teh­tä­vä pää­tös, elän­kö ta­ri­noi­den maa­il­mas­sa ja hu­ku­tan it­se­ni lo­pul­li­ses­ti vai koh­taan­ko to­tuu­del­li­ses­ti sen mitä mi­nus­sa on ja suos­tun­ko nä­ke­mään kes­ke­ne­räi­syy­te­ni ja va­ja­vai­suu­te­ni, aset­tu­en Ju­ma­lan ar­mo­hoi­toon.

Mie­lee­ni nou­see vir­ren 525 sa­nat, säe 4, jos­sa lau­le­taan: ”An­na, Kris­tus, roh­keut­ta men­nä maas­toon tiet­tö­mään, jos­sa merk­ke­jä en tun­ne, vail­le vas­taus­ta jään. Juu­ri siel­lä si­nuun juur­run, vas­tuu­seen viet laa­jem­paan, taik­ka suos­tun vä­him­mäs­sä us­kol­li­nen ole­maan.”

Us­kal­taak­se­ni ava­ta tun­ne­maa­il­man kah­leet on mi­nun tar­vin­nut ko­kea koh­taa­mis­ta, jos­sa tuo­mit­se­mi­sen pe­lon si­jaan kas­vaa tun­ne tur­vas­ta, kuul­luk­si tu­le­mi­ses­ta.

Ai­na kun olen us­kal­ta­nut ol­la tot­ta tun­tei­de­ni kans­sa sem­moi­se­naan ja men­nä sin­ne pe­lot­ta­val­ta tun­tu­val­le alu­eel­le, jos­sa ei eh­kä ole vas­tauk­sia, olen saa­nut ko­kea, kuin­ka vah­vis­tuu luot­ta­mus sii­tä, et­tä mi­nua kan­na­tel­laan.

Voit lä­het­tää kir­joi­tuk­ses­ta pa­lau­tet­ta osoit­tee­seen juk­ka.p.kos­ke­lo@gmail.com